Huhtikuu 2012

En ole saanut makua mikrobloggaukseen, vaikka koemielessä avasinkin tilit Facebookiin, Twitteriin ja myös Google+:aan. Edelliset lepäävät, mutta viimeisen lopetin, kun kyllästytti se että palvelu työnsi tuntemattomia ja minua eri ”piireihin”. Lukemista tuli kaiken aikaa ihan liikaa. Sanoin irti koko Google +:n, koska en osannut sitä hallita. Olisin voinut olla vaikka Dalai Laman ”piirissä”. Se on itsepetosta, on tulkintani kuin ketun happamista pihlajanmarjoista.

Ehkä mikrobloggauksella voi olla tarvetta tiedotuskanavana kuten Lapin kirjallisuuseuran Twitterillä, jota ei tosin ole tullut seurattua. Haluaisin pettyä luuloissani ja tietää onko todella toimivaa mikrobloggausta, vai onko tämä kaikki vain hypetystä. Kirjallisuusihmiset tuntuvat vannovan painetun tekstin nimeen, kuten teki Saara maaliskuun pääkirjoituksessa. Minä en välttämättä. Onhan se totta, että oikeihin kirjoihin liittyy tunnearvoja. Minulla on ollut lukulaite jo viitisen vuotta, siellä on tuhansia kirjoja, joita luen kuitenkin vain matkoilla, jos luen. En ehdi edes paperisiakaan, joita myös on tuhansia. Suunnittelen jossakin vaiheessa tablet-tietokoneen hankintaa, se että niillä on nahkeata kirjoittaa, hieman hillitsee.

En sinänsä usko enää blogeihinkaan, vaikka muistan kuinka innostunut olin niistä jo kymmenen vuotta sitten, siitä mahdollisuudesta, jonka ne näyttivät tarjoavan tavalliselle ihmiselle julkaista. Ehkä olen vain väsynyt, kun ajattelen, että suomalaisten blogien laatu on romahtanut. Siinäkin luulossa haluaisin pettyä ja kokea uuden innostuksen.

Olen kolme vuotta haravoinut nettiä ja löytänyt silti sieltä aarteita tuosta resignaatiolta vaikuttavasta alustuksesta huolimatta. Kukaan toinen ei vain tunne jakavan innostustani.  Enimmäkseen löydöt eivät ole uutta fiktiota eivätkä blogeja vaan asiaa. Siellä on ihastuttavia verkkonäyttelyitä, klassikkotekstejä, historiaa, maantietoa, luontoa, Suomi-tietoutta, mediaa, kuvia, ääntä, musiikkia…  Kaikessa kansainvälisyydessään suomalaiset tuntuvat elävän kuitenkin eristyksissä. Todellinen (passiivinenkin kuten itselläni) kielitaito on melko harvinaista, edes englantia ei tunnuta osaavan. Ruotsi on aivan vieras, muista kielistä puhumattakaan. Suomi on saari.

Mikrobloggaus eli Facebookit, Twitterit ja Google +:at näyttävät olevan narsistisen ja pinnallisen aikamme höttöä, jonka rinnalla tavalliset blogit vaikuttavat syvällisiltä. Aitoja elämyksiä saa paperikirjoista, elävästä elämästä ja luonnosta mutta yhtä hyvin netistä, on vain mentävä peremmälle verkon saleihin eikä jäätävä porstuaan notkumaan.

Jukka Melaranta

Oppitori on tuon kolmen vuoden matkan tulos.

Maaliskuu 2012

Onneksi huhut paperisen kirjan kuolemasta ovat ennenaikaisia. Suhtautuminen perinteiseen kirjaan ei ole kiinni lukijan iästä. "Vanhanaikaisen" kirjan lukunautinto vain on toisenlainen kokemus kuin lukeminen lukulaitteelta. Paperinen kirja tuntuu kädessä ja tuoksuu nenässä oikealta kirjalta. Jopa sivun kääntämisellä omin sormin on merkityksensä. Hiljainen paperin kahahdus, jonka korva aistii, on osa lukemisen rituaalia.

Toki myönnän, että lukulaitteella on sijansa ja tulevaisuutensa monessa yhteydessä. Matkalle voisin kuvitella ottavani kirjahyllyllisen lukemista ladattuna lukulaitteeseen, mutta iltalukeminen kotisohvalla tai omassa sängyssä… ei, siihen ei ole paperisen kirjan voittanutta. Ja mitä tapahtuu, jos lukulaite tipahtaa käsistä lattialle, kun ei malta lopettaa, ennen kuin silmät lupsahtavat kiinni?

Jos itse kirja on paperin makuinen, niin siitä ei pidä syyttää lukijaa. Se paperin maku ei katoa lukulaitteellakaan.

Lapin luonto on pukeutunut vasta prameimpaan talviasuunsa, mutta silti maaliskuu herättelee lappilaisenkin mielenmullassa siementä, jossa itää kevään odotus. Pystymme kuvittelemaan, kuinka silmut suurenevat. Jännäämme, milloin luonto heittää talvihorroksen silmiltään. Aistit heräävät myös meillä juurettomilla luontokappaleilla, jotka pääsemme killumaan jalat irti maasta.

Kevät on kaiken uuden aikaa, luovuuden aikaa. Ajatukset nousevat siivilleen, ja inspiraatio – tai mikä kummajainen se lie – sirkuttaa puissa, kimaltaa jääpuikon nokassa, kultaa puitten latvoja ja paljastaa rinteeseen pälven. Luonto tyrkyttää ihmeitään: "Ota kiinni! Pue sanoiksi!" Luomisen tuska on siitä mukava vaiva, että siitä pääsee luomalla. Mainion luomisotteen saa esim. Sodankylän kirjoittajakurssilla samanhenkisten lapionheiluttajien joukossa.

Näinhän siinä kävi – mielikuvitukseni lähti liihottelemaan! En millään pystynyt pidättelemään, kun päivä on hurjasti pidentynyt ja aurinkokin jo lämmittää.

Saara Heikkinen
http://personal.inet.fi/viihde/jutunjuuret/

Helmikuu 2012

Terveisiä Sallan Saijalta

Mitähän mahtaisi tuumia muinainen esi-isämme Tuomas Saija jos pääsisi kommentoimaan jälkipolviensa nykyelämää. Siellä missä hän aikoinaan kalasteli, metsästeli ja hankki elantonsa, pörisee ihan erimallinen elämä kuin silloin, reilut kolmesataa vuotta sitten.

Saija, pieni itälappilainen kylä rajanpinnassa, mitähän siitä voisi kertoa? Ainakin sen, mitä mainitsi kerran muuan naapurikyläläinen: ”Saijalaiset ovat niin siistejä, ettei siellä saa paskaakaan ajaa maantiellä”.

Kalaa  oli muinoin syötäväksi ja myötäväksi asti. Peuroja ja muuta riistaa niin paljon, että katastettuaan paikan totesi; ompa tässä hyvä sija (=saija), jovain. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ensi asumuksenaan kai kodikas turvekota. Uutisia muun maailman menosta sai jos sai, satunnaisten kulkijoitten mukana, jos ei itse lähtenyt sen kauemmas. Nyt ne jälkeläiset näpyttelevät kapuloitaan ja vilkuilevat nettiä alinomaa eikä mikään maailman kolkka ole kaukana mistään. Heti kohta pääsee katsomaan, minkälaista tuhoa aikaan saikaan tsunami toisella puolen maapalloa tai minkä värinen missi Ameriikassa on vallassa.

Kovin helpolla ei sivistys sauttanut näitä kairoja. Kärsitty on ja kovasti töitä tehty. Nälkävuodet, sodat, puute, pelko ja vaino, Ruotsiin muutot, taantumat ja karppaus. Kaikki on nähty näillä kairoilla. Minkälaisia tragedioita kätkeekään taaksensa lause: ”Mies, maksa munat”.

Millä hauskuutti Tuomas itseänsä? Mitäpä mahtaisi mainita kun kuulisi jazzinvingutusta Saijapirtiltä? Olisiko se hänestä toispuoleisten mölinää vai saattaisiko jopa tossu vipattaa? Tuomas retuutti kamppeitaan peuran perässä ja kantoi selässään sen minkä jaksoi. Nyt kylän raitilla vilistää toinen toistaan isompia hevosettomia vaunuja, joilla pääsee kirkolle nopeammin kuin ehtii ajatus perässä. Auto saattaa olla jo kirkolla, mutta sielu vielä räpistelee Vittajängän mutkissa. Viinaa hiihdetään hakemaan Sallan Alkosta yli neljänkymmenen kilometrin päästä. Selväpäistä hommaa Tuomaksenkin mielestä.

Jos ei ihan Linnan tai Päätalon vertaista tekstiä ole täältä maailmalle rustailtu, niin sitä enemmän on raatailtu, tarinoita kerrottu ja kuunneltu. Vaikka moni tuon taitaja on jo mennyt Tuomaksen luo, liian moni. Meiltä ei sana jää kurkkuun pyörimään vaikka saattaa tipahdella joillakin niin harvakseltaan, että eteläläiset hermostuu.

Konstit jos on loppuneet niin on keinot otettu käyttöön. Tuomas kävi kysymässä vaivoihinsa apua omalta noidaltansa, me taas piipahdetaan apteekkiin. Se ja sama, eletään aikamma ja Kukkuran juurelle joudutaan. Hän sai aikoinaan apua ruumiinmullista. Nykyään samariini tehoaa.

Se on tuo saijalaisuus ollut aikamoinen voimavara kun on maailmalla rähjäytynyt. Siitä on voinut kuuluttaa vähän isompaankin ääneen huonokuuloisten seurassa. Nuoressa polvessa monta monilahjakkuutta. Pankaapa muistiin nimi Rante.

On täällä vain niin mukavaa, että meinaan tulla kupsehtimaan seuraavassakin elämässä näihin maisemiin.

Eija Nissinen, veres Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen jäsen

Tammikuu 2012

Hyvät kirjallisuuden ystävät!

Vuosi 2012 merkitsee kohdallani kirjaimellisesti uusia haasteita ottaessani vastaan Lapin Kirjallisuusseuran puheenjohtajan tehtävät. Kiitän jäsenistöä saamastani luottamuksesta sekä aikaisempia puheenjohtajia Alli Listeä ja Tuula Saraniemeä sekä seuran entisiä että nykyisiä hallituksen jäseniä heidän tekemästään työstä seuran hyväksi. Lapin Kirjallisuusseuran talous ja hallinto ovat vakaalla pohjalla. Voin turvallisin mielin ryhtyä uuteen toimeen.

Inarilaisena kirjoittamisen harrastajana tutustuin seuran toimintaan vuonna 2004, jolloin eräkirjailija Seppo Saraspää suositteli minulle Sodankylän kirjoittajakurssille osallistumista. Olen saanut monena vuonna oppia niin proosassa, lyriikassa kuin draamassa ja sitä kautta löytänyt tieni sanataiteen ohjaajaksi. Ilokseni voin todeta, että ensi kesän kurssianti on pysynyt korkeatasoisena ja ajan tasalla. Uusi mielipidekirjoittamisen kurssi tarjoaa varmasti työkaluja ytimekkääseen mielipiteiden vaihtoon niin blogeissa ja kuin erilaisilla keskustelupalstoilla.

Kirjoittajakursseilla murtui myös myytti kirjoittamisen yksinäisyydestä. Kursseilta on löytynyt uusia ystäviä, joiden kanssa on voinut antaumuksella keskustella kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Pienryhmissä on myös helpompi antaa tekstinsä kriittiseen tarkasteluun. Rakentava, asiantunteva palaute on paras apu oman kirjoittamisen kehittämiseen.

Toinenkin myytti on murtunut. Lapin Kirjallisuusseura ei ole pelkkä kirjoittajien foorumi. Seura tekee perustavaa laatua olevaa työtä lappilaisen kirjallisuuden hyväksi. Kahdesti vuodessa ilmestyvä Lapillinen -lehti tarjoaa jäsenistölle jo nyt kattavasti lappilaisia lukuvinkkejä. Ajantasaisilta seuran nettisivuilta saat tietoa niin lappilaisista kirjoista, kirjailijoista, arvostelupalvelusta kuin kursseista.

Tätä työtä ei tehdä yksin. Jäseniltä saatu palaute ja uudet ideat ovat aina tervetulleita. Pyrin yhdessä uuden hallituksen kanssa tuomaan lappilaisen kirjallisuuden lähemmäksi lukijaa myös sosiaalisen median avulla. Internetissä välimatkat eivät ole esteenä, lappilaisella kirjallisuudella on mahdollisuus tavoittaa lukijoita ympäri maailmaa. Suurin haaste on päästä esille monenlaisen tietotulvan keskellä.

Toivon myös tapaavani teitä, Lapin Kirjallisuusseuran jäsenet, erilaisissa kirjallisissa tapahtumissa kuten kerran vuodessa järjestettävillä Tekijöiden päivillä ja tietysti tammikuun lopulla Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä Kemissä.

Antoisaa kirjallista uutta vuotta 2012 toivottaen

Eija Miranda Silventoinen
puheenjohtaja
sanataiteen ohjaaja, Ivalo
Twitter: http://twitter.com/EijaMiranda