Helmikuu 2012
Terveisiä Sallan Saijalta
Mitähän mahtaisi tuumia muinainen esi-isämme Tuomas Saija jos pääsisi kommentoimaan jälkipolviensa nykyelämää. Siellä missä hän aikoinaan kalasteli, metsästeli ja hankki elantonsa, pörisee ihan erimallinen elämä kuin silloin, reilut kolmesataa vuotta sitten.
Saija, pieni itälappilainen kylä rajanpinnassa, mitähän siitä voisi kertoa? Ainakin sen, mitä mainitsi kerran muuan naapurikyläläinen: ”Saijalaiset ovat niin siistejä, ettei siellä saa paskaakaan ajaa maantiellä”.
Kalaa oli muinoin syötäväksi ja myötäväksi asti. Peuroja ja muuta riistaa niin paljon, että katastettuaan paikan totesi; ompa tässä hyvä sija (=saija), jovain. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Ensi asumuksenaan kai kodikas turvekota. Uutisia muun maailman menosta sai jos sai, satunnaisten kulkijoitten mukana, jos ei itse lähtenyt sen kauemmas. Nyt ne jälkeläiset näpyttelevät kapuloitaan ja vilkuilevat nettiä alinomaa eikä mikään maailman kolkka ole kaukana mistään. Heti kohta pääsee katsomaan, minkälaista tuhoa aikaan saikaan tsunami toisella puolen maapalloa tai minkä värinen missi Ameriikassa on vallassa.
Kovin helpolla ei sivistys sauttanut näitä kairoja. Kärsitty on ja kovasti töitä tehty. Nälkävuodet, sodat, puute, pelko ja vaino, Ruotsiin muutot, taantumat ja karppaus. Kaikki on nähty näillä kairoilla. Minkälaisia tragedioita kätkeekään taaksensa lause: ”Mies, maksa munat”.
Millä hauskuutti Tuomas itseänsä? Mitäpä mahtaisi mainita kun kuulisi jazzinvingutusta Saijapirtiltä? Olisiko se hänestä toispuoleisten mölinää vai saattaisiko jopa tossu vipattaa? Tuomas retuutti kamppeitaan peuran perässä ja kantoi selässään sen minkä jaksoi. Nyt kylän raitilla vilistää toinen toistaan isompia hevosettomia vaunuja, joilla pääsee kirkolle nopeammin kuin ehtii ajatus perässä. Auto saattaa olla jo kirkolla, mutta sielu vielä räpistelee Vittajängän mutkissa. Viinaa hiihdetään hakemaan Sallan Alkosta yli neljänkymmenen kilometrin päästä. Selväpäistä hommaa Tuomaksenkin mielestä.
Jos ei ihan Linnan tai Päätalon vertaista tekstiä ole täältä maailmalle rustailtu, niin sitä enemmän on raatailtu, tarinoita kerrottu ja kuunneltu. Vaikka moni tuon taitaja on jo mennyt Tuomaksen luo, liian moni. Meiltä ei sana jää kurkkuun pyörimään vaikka saattaa tipahdella joillakin niin harvakseltaan, että eteläläiset hermostuu.
Konstit jos on loppuneet niin on keinot otettu käyttöön. Tuomas kävi kysymässä vaivoihinsa apua omalta noidaltansa, me taas piipahdetaan apteekkiin. Se ja sama, eletään aikamma ja Kukkuran juurelle joudutaan. Hän sai aikoinaan apua ruumiinmullista. Nykyään samariini tehoaa.
Se on tuo saijalaisuus ollut aikamoinen voimavara kun on maailmalla rähjäytynyt. Siitä on voinut kuuluttaa vähän isompaankin ääneen huonokuuloisten seurassa. Nuoressa polvessa monta monilahjakkuutta. Pankaapa muistiin nimi Rante.
On täällä vain niin mukavaa, että meinaan tulla kupsehtimaan seuraavassakin elämässä näihin maisemiin.
Eija Nissinen, veres Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen jäsen