ON NI

– On ni, vastasin kun en muuta voinut. 

– Asiahan on niinkin, ettei semmosia voi edes tietää, ennen ku se lehemä synnyttää.  Eikä ne oo ees ne ainoat asiat, kun on vähän muutaki kiinni siinä. Ja silti joudutaan penkille  kattomaan. Seisomaan ja oottamaan tumput suorina siinä! Laittavat sivustaseuraajiksi perke leet! 

 Äidin mukarauhallinen, kiihtynyt sekoitus taukosi hetkeksi. Mannapuuro oli jo vaihta nut väriä aavistuksen ruskeaksi. Jatka nyt sitä hommaa. 

– Rustiina kattoi sieltä ripsiensä takaa mua suoraan silmiin ja mä jouduin vaan seistä  siinä. Ja joku eläinparka oli varmaan kuollu sen onnettoman harjottelijan käsiin jo eilen, kun  tänään se ei pystyny sitäkään vähää mitä lupas puhelimessa. Johan on helevetti tämmöstä!  äiti jatkoi. 

Äiti venyi mun silmissä kaksimetriseksi purppuralähteeksi, jonka vierellä oli muita,  pienempiä lähteitä. Pienemmät lähteet oli sinisiä ja vihreitä ja keltaisia ja kaikenvärisiä ja  niillä oli kädet, jotka viuhtoi oikealle ja vasemmalle ja ylös ja alas. Mutta mun äiti oli kaikista  isoin ja mä katoin, kun sen pisarat levisivät ympäriinsä. Muut saivat osansa pisarasateesta ja  mäkin sain. Ja sitten mä vaan kattelin sitä. 

– Ekkä säkään sano mitään! Susta ei sitten saa mitään irti, vaikka kuinka nyhtää! äiti  parkaisi haaveitteni keskelle. 

– Nii on… se ei varmaan sitte osannu sitä että, eihän se niinku oo niin sitte päivän  päälle niille että. 

Taikinoin mielessäni sanojeni vetelää virtaa. Niistä tuli pannukakku. 

– Että me saadaan ens vuodelle maito ja muutakin, meidän täytyy saada se vasikka ulos  ihan justiinsa! Ja elävänä! 

Kauha kuitenkin vaan pyöriskeli kattilassa hyvin hitaasti. Laajoja kaaria. Hitaasti. Suu  kävi. Hiljeni sitten, kun ei ollut enää muuta. Kattelin kynsiäni ja kuuntelin hiljaisuutta. Kauha  pyörähteli kattilassa. Sammiossa. Keittiönrakkausnurkkaussammiossa, josta oli lapattu maa ilmalle ohjeita niin perusteellisesti, ettei kaikki meistä enää jaksanut niitä kuunnella. Olivat  lähteneet jonnekin, kuulemma joihinkin perheisiin. Pers - - perheisiin.  Meillä täällä oli jo perhe. 

– Onhan se sitte niinki, että jos Rustiina heittää toivonsa, ja jalkansa, ei me pysty mi tenkään enää teettää sillä lisää. Se on niin vanha. Pystytäänkö sitä itteäkään sitte enää…, äidin  loppusanat jäivät matelemaan. 

– On nii… mutta eihän se ny niin vanha kuitenkaan, vaikka sitten jos sillon kattois,  onko se nii, vaikos vaan nyt vaikuttaa, että tässä näyttäis siltä. 

Selvästi kyllä ilmaisin mielipiteeni. 

– Vaan että voiskohan sen niin. Enpä oo aatellukkaa, että vois lehemän tarinaa jatkaa, jos vain haluaa ja kattoo. 

Äidin puhe alkoi taas kuumeta. 

Mä se vaan nypläsin oikean nimettömän kynnenjuurta, kun en jaksanut enää jutella sitä  lehmäasiaa, kun ei äitikään kuullut, eikä muita siinä ollutkaan. Pidin vain aikaisemmasta  näystäni kiinni ja purppuralähde räiskyi ja räpelsi ja kohosi mun yläpuolelle. Mä mietin, että eikös täällä talossa ollut asunut jo aika monta ihmistä ennen meitäkin. Ja nyt täällä asui ja  räyskäsi kaksi, vaikka joskus musta tuntui, että useampi kun oli nälkäkin ja piti vaan jutella. Mutta kyllä mä juttelinkin, kun sillä lailla näin tärkeistä. 

– Käynkö kattoos sitä Rustiinaa, ettei se ny jättäny sitä sitte niiku huonoksi sinne, aloi tin. 

– Ni, on se kai vähän niinku muittenki asia täällä, etten mä vaan yksin antaudu joka  maarian päivä tälle torpalle, ja osa vaan menee sinne ja toinen sitten tuonne!  Äidin ääni kuului hyvin. 

– On ni, sanoin ja heitin lippiksen päälaelle. 

Ulko-ovelle kuului, kuinka äiti kilautteli jotain tiskialtaassa ja näin mieleni kuvassa sen  kääntyvän sivuttain, valuttavan vettä hanasta ja kääntyvän takaisin hellan suuntaan. Olin jo  ulkona ja Rustiina odotti mua. Mä tunsin sen. 

Aitan kohdalla pistäydyin sisälle ja otin mukaani leivän, joka oli nurkassa nojalla sitä  varten. Joskus aina nappasin mukaan kunnon palan, vaikka mulle oli sanottu moneen kertaan,  etten saa sitä lehmille antaa. Nyt annoin ainakin kuitenkin, kun tiesin että Rustiinan pitää  jaksaa. Karhea leipä kourassa astelin sisään sen paikkaan. 

Ripsilehmä käänsi kiiltävänruskean päänsä hitaasti mulle ja antoi sen mun syliin. Mä  painoin leivänpalaa sen turpaa vasten, eikä se ottanut, vaan ripset vaan olivat kiinni. Mä sa noin, ettei täällä lehemille käy pahoin. Mä laitoin toisen käden sen kaulalle ja vähän silitin,  kärpäset lähtivät kyllä ja mä mietin, että tiesin tietysti miten lehmän aika olisi lyhyempi kuin  vasikoidessa kolmatta päivää. Jonka jälkeen se ei olisi enää lehmä, vaan kaksi entistä sisäk käin. Mä otin vesiämpärin ja työnsin sen Rustiinan turvan alle. Se ei ottanut sangosta, mutta  mä uitin sinne pyyhkeen ja pyyhin sillä sen kyljet. 

Sitten jonkun ajan päästä mä menin tupaan.

 – Meidän täytyy hoitaa tämä itte, äiti oli päättänyt kun mä tulin sisään. Juttu jatkui. 

Menin sen edestä eteenpäin vaan ja pesuhuoneessa riisuin mun paidan ja farkut. Lippis  oli jäänyt Rustiinan jalkoihin. Mä riisuin mun kaikki paidat ja housut. Ja sitten mä pesin mun  kädet ja otin pyyhkeen. Pyyhkeen mä upotin ämpäriin ja nostin sen ja pyyhin sillä mun kyljet.  Mä pyyhin mun naaman ja äidin puhe kuului keittiöstä. Ja mä pyyhin mun naamaa vielä ja  otin toisen pyyhkeen meidän naulakosta. Menin keittiöön sen sisällä. 

– On nimittäin nii, että tämä on meidän asia. Ei me joka käynnistä voi kasvattaa velkaa  ja koko ajan vaan että huomenna, kun tietää sen, että tänään se pitää eikä huomenna, äiti  jatkoi vieläkin, – mutta että huomenna vaan ja… 

– Äiti. 

Äiti heitti lusikallisen kaakaojauhetta kattilaan ja pyöräytteli kunnolla. Sanoista ei saa nut mitään selvää, eikä tarvinnutkaan. 

– Äiti, on on. Ohan se ni. On ni. Mutta Rustiina on valamis. Me saatiin se. Äiti kääntyi. 

Viimein. 

Ja suklaapuuroakin.