Prologi

  

Olen kivi, siirtolohkare. Mahtavat jääpaadet työnsivät, sulamisvedet
kuljettivat minut etelään, mutta pyrin takaisin pohjoiseen,
tartuin aurinkoon.
Ytimeni ei tuntenut minua ja
valitsi väärin. Pohjoisen ihmisten puhumattomuuden, tunturien
laet, jotka näyttivät mahtipontisuutensa. Minä lepään pitkin
pituuttani maansydämellä ja kuuntelen peruskallion
värähdyksiä sen itkiessä poran sähköistä jytinää ihollaan.
Tahtoisin nousta, jotta näkisin koivunkantoa kauemmaksi.
Olisin auringon säteillessä, viehättävämpi, kiihottavampi,
voimallisempi. Saisin heinät kasvamaan lähelläni ja paremmin
huojumaan, ne tuntisivat kaukaisempien tuulien hyväilyä ja
sitrushedelmien kirpeyden. Kasvan sammalta ja jäkälää,
rapaudun sateessa, pelkään ukkosen iskuja. Jäisillä käsillään
routa siirtää minua, jos niin tahtoo. Jäkälään idätin musiikin,
se versoi vähän, mutta kaipasi viulua, sitä minulla ei ollut.
Pieneen lohkeamaan nousi maalaus, ikoni, mutta se kuihtui
okran puutteeseen. Oli aikoja sitten kivellä kirjaimet, miten sattuivat putoamaan, lumi peitti ne pyry
sinkosi hämäryyteen.
Odotin vuosia niitä takaisin, vähitellen ne palailivat,
sanoina ja lauseita.
Olen suuri ja mahtava järkäle, pirunpesä, jolla on pimeä puolensa. Hio minusta esiin särmä ja graniitin
kauneus.

 

Marja-Leena Vierelä: Lähtevien junien laiturilla. Mediapinta (Suomi 100)