Pääkirjoitukset

Kirsi Karhu, kirjamessuilla
Kirsi Karhu, kirjamessuilla

 

 

Kirjamessut, minä ja 15000 muuta

 

Kesäkuussa sähköpostilaatikkooni kolahti kustantajaltani viesti: Ehdotimme Basamilta kirjamessuille yhteisohjelmaa, jossa yhdistettäisiin teidän kahden Kirsin teokset, alustavalla teemalla Naiset & seksipositiivisuus. Ehdotuksemme valittiin kirjamessujen ohjelmistoon (jes!), ja ajankohtana olisi 29-10-2021 10:30 - Esplanadi (lava)

Pienen tuulettelun (Jei! Minä ja syyskuussa ilmestyvä esikoisromaanini Unelmalista pääsisimme Helsingin Kirjamessujen lavalle, huisaa, huimaa, huippua) jälkeen jatkoin kesää ja hikoilin viimeisten editointien kanssa. Lokakuuhun olisi kolmannesvuosi. Mitä vain ehtisi tapahtua; koronan kolmas, neljäs ja viides aalto, Uudenmaan toinen sulku, neljäs maailmansota. Messut voitaisiin perua, mistä sen tiesi.

Niinpä piccolokuohuviinit kirjoittajaystävien kanssa maistuvat helpottuneelle onnistumiselle, kun esiintyminen kirjamessuilla kaiken keskellä, pyöreällä lavalla on ohi. Hengissä selvittiin ja hauskaakin pidettiin. Kahdenkymmenen minuutin aikana ehdimme Ari Turusen ja Kirsi Hytösen kanssa keskustella suhdeanarkiasta, keski-ikäisen naisen oikeudesta olla itsekäs ja harrastaa seksiä, fiktiosta ja faktasta ja Kelan mahdollisista tuista polyamorisessa suhteessa (minä koomikko). Pohdimme nykypäivän koulujen seksivalistuksen sisältöä (mitään siitä tietämättä) ja nauratan yleisöä kehottamalla takarivin nuorisoa käyttämään kondomia, vaikken Unelmalistassa muistanut sitä Meijun kumppaneille riittävästi rullatakaan.

Kun esityksen jälkeen hyppään lavalta alas, pääsen heti kahden vanhemman herrasmiehen piirittämäksi. Mitä mieltä olen vanhenevan naisen estrogeenin ja testosteronin tasosta, entä erilaisista seksuaalisista temperamenteista? Ainakin puoli tuntia saan paistatella tämänkin alan asiantuntijan roolissa. Niin kova tungos ei ole, että joutuisin miettimään julkisuuden ja yksityisyyden suhdetta, kuten Meiju kirjassani. Tupa kuitenkin on siinä mielessä täynnä, että katsomon jokaisessa tuolissa istui joku. Vaikka lava ei olekaan messujen suurin, eikä perjantai klo 10:30 varsinainen prime time.

 

Unelmalista, Rosebudin osastolla.
Unelmalista, Rosebudin osastolla.

 

Saan rustata pariin kirjaan omistuskirjoituksen ja pyörähdän ihailemaan omaa kirjaani kustantajan ständille. Rosebudin osastolla sitä on paksu pino ystäväni Annen Pelletaivas-kirjan läheisyydessä. Kuljen kiertelemässä eri kustantajien osastoja ja aina välillä käyn neuroottisesti mittaamassa silmilläni, onko kirjapino huvennut yhtään. Ystäväni väittää, että kustantajan porukka käy välillä kasvattamassa pinoa, jos kirjaa ostetaan. Sitä varten ystävät on tehty; valehtelemaan valkoisia, jos hermostuttaa.

Kuuntelen mielenkiintoista tarinaa Lukianoksen ja tanssin yhteydestä kreikasta Suomen kielelle kääntäneen Manna Sataman kertomana, ennen kuin löydän itseni kirjoittajaystävien kanssa messujen Viini- ja ruokapuolelta. Messupäivänä kai kuuluukin keskustella kirjoittamisesta ystävien kanssa hyvien viinien äärellä? Ehdimme vielä kuuntelemaan Iisa Pajulan kertovan sanoituksistaan Esplanadi-lavalla otsikolla ”Itke, kirjoita, laula.” Miten sopivaa, Iisa on sanoittanut muun muassa Kaija Koon Supernaiset.

Ensimmäinen kirjamessupäivä julkaisseena kirjailijana on täydellinen.

 

Kirsi Karhu

Lapin kirjallisuusseuran sihteeri

esikoiskirjailija

Runon ja laulun siivin

 

Kauhutarinoilla on terapeuttisia vaikutuksia.” Lause sattui silmääni Timo Miettisen artikkelista (Kirjallisuusterapia 2/2021). Miettinen kirjoittaa, että hänen kokemuksiinsa kauhutarinoiden kirjoittamisesta ja lukemisesta liittyy vahva katarsiksen tunne. Ne auttavat esimerkiksi omien pelkojen tai muiden traumojen käsittelyssä. Terrori-iskujen, luonnonkatastrofien tai muiden tosielämän tragedioiden aiheuttama luonnollinen kauhu poikkeaa kuitenkin taidekauhun tarkoituksenhakuisesti tehdyn mielikuvituksen synnyttämästä esteettisestä kokemuksesta. Oli niin tai näin, kaikki kirjoittaminen ja lukeminen voi antaa ihmiselle vastaavanlaisia syviä kokemuksia. 

Runo on osa elämää pienoiskoossa. Laulut ovat tehokas tapa oppia uutta kieltä: sanat jäävät paremmin mieleen niiden kautta. Runoja myös lausutaan. ”Lausuessa täytyy rakastaa vokaaleja ja ratsastaa konsonanteilla vielä terävämmin. Runon päällä täytyy levätä, ja runolle pitää antaa tilaa”, sanoo näyttelijä, lausuntataitelija Esko Salminen.

Joskus on hyvä huutaa sanomansa julki, toisinaan olla hiljaa. Mitä eleettömämmin sanottavansa sanoo, sen suurempi vaikutus sillä voi olla. Ja: mitä lyhyemmin asian sanoo, sitä painavampaa teksti usein on. 

Tähän paneudumme Marko Pihavainion ja Jyri Ollilan kanssa 5.11. Villa Vinkkelissä, jossa esitämme kirjoittamiamme runoja ja lauluja. Esitykset ovat eräänlaisia taidenäyttelyjä, tosin ne puhuvat eri kielellä kuin esimerkiksi maalaukset. Vai puhuvatko? Taiteen olemus on mysteeri, joka pitää meidät elämässä ja toisissamme kiinni. Se pakottaa meidät ajattelemaan historiaamme, nykyhetkeä, vie pois, mutta samalla myös pelottavankin lähelle todellisuutta, pakottaa katsomaan itseämme, toisiamme ja elämää juuri sellaisena, kuin se kyseisellä hetkellä edessämme näyttäytyy.

Kun pitää paljon eri asioista, on niin kiinnostunut kaikesta ja kun ympäristö asettaa vielä meille omia paineita ja vaatimuksia, voimme joutua vähitellen tunnustamaan itsellemme, että vähempikin riittää. Tähän problematiikkaan pureudumme runoilija Kaisa Halmkronan ja pianisti Riikka Korteniemen kanssa Ounasrinteen kappelissa 17.12. klo 20 pidettävässä ”Sinä riität” – runojen ja laulujen illassa. Tilaisuudessa pohdimme runojen ja laulujen kautta itselle esitettyjen vaatimusten pienentämisen ja elämän rauhoittamisen tärkeydestä. Tilaisuus sopii paremmin kuin hyvin juuri joulun viettoon laskeutumisen kynnykselle.

 

Kati Kanto 

 

Elämää, ihmisiä – Vinkkelissä 5.11. klo 18

Kati Kanto, Marko Pihavainio ja Jyri Ollila esittävät lauluja sekä omia runojaan sanoin ja sävelin  

 

Sinä riität – Ounasrinteen kappelissa 17.12. klo 20

Kaisa Halmkrona: runot

Kati Kanto: runot ja laulu

Säestys: Riikka Korteniemi

 

 

Pellataivaan julkistamistilaisuudessa Uusi Kirjallisuusfestivaaleilla Oulussa syyskuussa seuran jäsenet: Pellataivaan kirjoittanut Anne Lukkarila, jota haastattelee Kirsi Karhu
Pellataivaan julkistamistilaisuudessa Uusi Kirjallisuusfestivaaleilla Oulussa syyskuussa seuran jäsenet: Pellataivaan kirjoittanut Anne Lukkarila, jota haastattelee Kirsi Karhu

 

YA-kirjallisuus – nuorille, aikuisille ja nuorille aikuisille

 

Lasten ja nuortenkirjallisuutta kutsutaan lempinimellä LANU. Nuorten aikuisten kirjallisuudelle meillä on käytössä lainalyhenne YA (Young adult).

Kuka lukee mitäkin?

 

Lapsille kirjoittamisessa kohderyhmän rajaaminen on tärkeää. Kirjailijan täytyy tietää jo kirjoittaessaan, minkä ikäiselle teksti on suunnattu. Alle kouluikäiselle luetaan ääneen ja hän viihtyy hyvin kuvitetun värikirjan äärellä, jonka juoni on vetävä ja kieli kirkasta. Juuri lukemaan oppineet viihtyvät jo itsekin tekstien parissa, silloin lyhyet lauseet ja selkeys korostuu. Ala-asteikäisistä 9-12 vuotiaissa voi tavata jo melkoisia lukutoukkia, jotka tarttuvat kuvitettujen kirjojen lisäksi kokonaisiin lanu-romaaneihin, sadut vaihtuvat seikkailuihin.

 

Lanua lukeville on harrypottereiden lisäksi Suomessa varsin laadukasta tarjontaa. Siri Kolun Rosvolat-sarja on kiipinyt näyttämöille ja valkokankaalle saakka.

 

YA:n osalta lukijakunnan ikä-arviot vaihtelevat tässäkin kahta puolen täysi-ikäisyyttä, 14-20 osunee melko hyvin haarukkaan. YA-kirjallisuus käsittelee jo ”aikuisten asioita”. Ihmissuhteita, ihmiseksi kasvamista ja päähenkilö on nuori aikuinen, noin kaksikymmentävuotias.

 

Maailmalla YA-kirjallisuus on huippusuosittua, meillä Suomessa aikuiset eivät ole löytäneet genreä vielä samassa mittakaavassa. Kuvaavaa onkin, että Suomen YA-kirjailijoista Salla Simukan Lumikki-trilogia on myyty jo yli 50 maahan ja lisäksi kirjasta on tekeillä elokuva Hollywoodissa. Oletko sinä jo lukenut Simukkasi?

 

Haastan sinut lukemaan YA-ta! Aloita vaikka Simukasta tai kirjoittamastani Pelletaivaasta.
Tässä artikkelilinkki aiheesta iloksesi ja hyödyksesi!

Maaginen realismi - Pelletaivas kurottaa toiseen ulottuvuuteen

 

Anne Lukkarila

J Ollila, Kolme zineä
Ajatus, Hengitä, Meduusa - J. Ollila

 

 

 

Minä ja zinet

 

Joskus asiat viivästyvät, odottavat oikeaa aikaansa. Niin kuin tämä elokuun pääkirjoitus. Yleisesti ottaen pääkirjoitukset julkaistaan kuukauden alussa, mutta erinäisistä syistä tämän julkaisu on vain venynyt. Tietyllä tapaa niin on myös tämän kertainen aihe – zine-kulttuuri – odottanut vuoroaan. Zine on terminä ollut olemassa 1940-luvulta lähtien ja tähän päivään saakka se on elänyt alakulttuureissa. Se on ollut tärkeä osa niin tieteiskirjallisuusgenreä, rokkia, punkkia ja kaikkea aikansa alakulttuuria. Mutta mikä on zine?

 

Zine on lyhennys, joko sanasta magazine tai fanzine, mutta sillä tarkoitetaan omakustanteista pienlehteä. Lehdet ovat useimmiten yhden ihmisen tai pienen ryhmän tekemiä ja niillä harvoin pyritään tuottamaan tuottoa. Ne tuovat ilmi tekijöille tärkeitä aiheita, poliittisia tai vähemmän poliittisia tai voivat ihan vain esitellä tekijöidensä taitoa. Zine on monessa mielessä avoin taulu.

 

Suomalaisiin erilaisiin zineihin voi tutustua muun muassa Oranssin pienlehtiarkisto -nettisivuilla (http://oranssi.net/pienlehdet/), josta löytyy pienlehtiä digitalisoituna vuosilta 1977-1982, tai tänä vuonna toista kertaa järjestettävän Zineton-pienlehtitapahtuman nettisivuilta (https://zineton.com/). Zineton on luova maratooni, joka haastaa taiteen ammattilaiset ja harrastelijat tekemään yhden viikonlopun aikana (1. - 3.10.2021) arvotuista aiheista zinejä.

 

Runo zinestä Meduusa
Runo zinestä Meduusa

 

Rovaniemellä myös järjestettiin 10. - 11.7.2021 Visio-zinepaja Sanaseuran ja Rovaniemen kaupunginkirjaston yhteistyönä. Myös itse osallistuin työpajaan, jota veti sanaseuralaisena tutuksi tullut Sara Korkala (taiteilijanimeltään Kaarlo Rakas), ja viikonlopun aikana työpajassa valmistui 4 zineä, jotka olivat näytillä pääkirjastossa 19.7. - 2.8.2021 välisen ajan. Omalta osaltani valmistui 8-sivuinen runozine nimeltään Meduusa. Meduusa ei ole kokonaisuudessa muualla näytillä kuin omassa kirjahyllyssäni. Zineissä ei itselleni olekaan aina niinkään kyse lopputuotteesta vaan siitä, mitä tekoprosessin aikana oppii.

 

Runo zinestä ajatus
Runo zinestä Ajatus

 

Zine-kärpänen puraisi minua jo huomattavasti aikaisemmin ja viimeistään sieppasi minut mukaansa viime vuoden Zineton tapahtumassa. Sen viikonlopun aikana valmistunut runozine ”Ajatus” valmistui kahvilla maalaten ja kirjoituskoneella kirjoittaen. Ajatus-zine on nähtävissä kokonaisuudessa zinetonin sivuilla. Ajatus-zineni muodostui niin ikään viikonlopussa ja sen aihe muodostui Zineton kilpailun arvotusta teemasta. Zine koostuu niin, että aukeaman vasemmalla sivulla on jokin satunnainen päähäni pöllähtänyt ajatus ja oikealla sivulla siihen löyhästi liittyvä runo.

 

Pino Hengitä-zinejä
Pino Hengitä-zinejä

 

Aikaisemmin mainittujen zinejen lisäksi keväällä ja kesällä työstin kuumeisesti ensimmäistä zineäni, jota painoin useamman kappaleen. Yhdistellen runoja ja kuvataidetta syntyi Hengitä-zine, jota olen painanut 50 kappaletta. Osa zineistä on arvottu instagram-tililläni @haikujahetkesta, mutta suuri osa zineistä odottaa omistajaansa kirjahyllyssäni. Hengitä on epäkoherentti kokonaisuus pieniä hetkiä elämästä, kun rakastut ja kaadut samaan aikaan, kun haluat lähteä ja jäädä yhtäaikaisesti ja ennen kaikkea se on oodi yksityiskohdille.

 

Hengitä-zinen voi ostaa 5 euron kappalehintaan A6-koossa ja 4 euron kappalehintaan A7-koossa. Tilaukset osoitteesta Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..

 

Jyri Ollila

Runoilija ja lavarunoilija. Lapin kirjallisuusseuran jäsen ja hallituksen jäsen sekä Sanaseuralainen.

Tapani Tavi
Kilpisjärven rannalla, 26.6.2021

 

Heinäkuun luovia

 

Heinäkuuksi on kirjoitettava heinäkuusta. Onko taide sidottu aina aikaan? Ja niin ollen myös tekijän ikään?

Kylmän sodan aikaan CIA:n on todistettu rahoittaneen USA:n ”taiteilijahyökkäyksen” ja kehittäneen rahalla alan terävimmän kärjen. Mm. eri maiden vaikuttajia voidellen ja medianäkyvyyden kautta. CIA:n on sanottu taide kainalossaan jouduttaneen Neuvostoliiton tuhon nuorten ja työväestön kautta. Tämä USA:n ulkoinen poliisi oli taustalla kustantanut massiivisia taidenäyttelyitä Euroopassa ja oli osaltaan mahdollistamassa suurien rockfestivaalien nostamisen länsimaisen kulttuurin kruununjalokiviksi.

Kommunismin kaatamiseksi tähtinä nähtiin esimerkiksi maineensa huipulla kuolleet ”työmiestaiteilija” Jackson Pollock, poptaiteen mestari Andy Warhol ja Yhdysvaltain Euroopan armeijan merijoukkojen komentajan poika The Doorsin Jim Morrison, rock-kapinallinen, runoilija ja hieno muusikko. Kuinka uljaasti Jimi Hendrix ylevöikään Woodstockissa 1969! Irvi ja karmi USA:n kansallislaulua kitarallaan, oi tähtilippu, eläköön vapaus!

Kommunismin idän vaaran pelossa länsimaissa korostettiin ja ihailtiin omia maitamme, kuinka runoilijat ja saarikosket saavat juoda vapaina kuin työmiehet viinaa ja rockin kosmopoliitit hukkuvat vaikka heroiiniin ylistettyinä sankareina. Suurimmat 27-vuotiaina suurina kuollen.

Aikansa tähtiä. Lumiukkoa ei kaipaa heinäkuun helteeseen. Mutta olisihan sen pistäytyminen, polvella istumassa, kiva yllätys.

Lasken seitsemääntoista metriin seitsemäntoistamilliset verkkoni, niin kuin tietyllä järvellä tietyssä kohdassa keskellä kesää olen tehnyt liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Siika sukuineen viettää siellä kuumaa aikaa loikoillen ja köllötellen. Taiteilija minussa on hiljaa, sillä nyt suorittaa ympärilläni miljardit ja miljardit toiset kuin ihmiset. Minä kuuntelen. Heinäkuussa huokaillaan ja huhuillaan kun uskomattoman laaja ja aina uutta hämmästystä avaava eliö- ja kasvikanta ympärillämme ilmassa, metsässä ja pihanurmessa esittävät taiteellisen maailman alkuleipää ilman ihmistä. Me kuuntelemme. Meidän osamme luovia taiteella on yksitoista muuta kuuta.

 

Tapani Tavi

Runoilija ja kirjailija. Lapin kirjallisuusseuran jäsen ja hallituksen jäsen.

 

P.S. Tervetuloa sanalliseen taidetapahtumaan Runohuoneella Kittilässä sunnuntaina 1.8.2021 kello 12-14. Silloin runoilijat lukevat itseään. Ja vievät toisensa ja yleisönsä valoisiin taivaisiin ja hämärän lehtoihin. Silloin on menossa Lyyriset räkkäolympialaiset! PIHARUNO.

Vapaa pääsy.

  

Lapin Kirjallisuusseura julisti maaliskuussa jäsenilleen proosakirjoituskilpailun, jonka aiheena oli ”Onni”. Jäsenistö pääsi viidestä esiraadin valitsemasta tekstistä äänestämään äitienpäiväviikonloppuna voittajan ja voittajaksi selviytyi Jarkko Ajankin novelli Murjottaja. Tässä kesäkuun pääkirjoituksessa pääsemme tutustumaan Jarkkoon hieman paremmin.

 

Jarkko Ajanki
Jarkko Ajanki


Kuka olet ja mistä tulet?

Olen kirjailijan alku Kemistä. Lappi on minulle taidetta ja, siksi olen valinnut käyttää äitini suvun Ajankia kirjailijanimenä. Kirjoitan helppoja kesäromaaneja nuoren miehen elämästä. Esikoisromaanini "Koiranmyrkky" valmistuu tänä kesänä.

Mistä sait inspiraatiosi novelliisi ”Murjottaja”?

Haluan kirjoittaa tekstiä, jossa on hyvä tempo ja tapahtuu paljon. Tarinoita jotka viihdyttävät, elävöittävät ja naurattavat. Novelliin halusin pakata paljon lyhyttä matkaa varten. Tykkään matkustelusta ja otan reppuuni vain tärkeimmät. Jokaisesta hyvän matkan laukusta tulee löytyä yksi yllätys, oli se sitten kirja, viinapullo tai tuliainen matkakohteeseen. Laitoin novellin lukijalle tällaisen yllätyksen loppuun.

Luetko itse paljon ja mitä suosittelisit luettavaksi?

Luen kaikkea, mitä nyt kirjastosta tarttuu mukaan. Mieluiten suomalaista. Tänä keväänä vaikutuksen minuun ovat tehneet Piia Leinon Yliaika ja Anu Juvosen Lähiöoksennus. Koirankynnen leikkaaja on klassikko, jonka jokaisen suomalaisen tulisi lukea.

 


Jarkko Ajankin novellin pääset vielä lukemaan tästä alta! Myös neljä muuta kirjoituskilpailun novellia on luettavissa valikon ”Kirjoituskilpailu Onni” takaa. Makoisia lukuhetkiä!

 

 

Murjottaja 

 

En jää sairaalaan. En jää. Taudille voi vielä tehdä jotain, mutta minä en sitä tee. En hukkaa aikaani toivoon, joka ei johda mihinkään. Olen sairas ja väsynyt. Lääkkeet eivät tepsi. Karkaan sairaalasta, niin en ainakaan kärsi sitä kipua, mitä hoitajien putket ja lääkärien pillerit minulle toisivat. Olen mieluummin onnellinen kuukauden ulkomailla kuin onneton vuoden sairaalassa. 

 

Matkustan Aasiaan. Lennot ovat halpoja, sillä alueella on vasta ollut tuhoisa tsunami. Paikalliset ottavat minut vastaan hymyillen, ehkä he näkevät riutuneista kasvoistani, että minäkin olen kärsinyt paljon. Olen Suomesta, sanon. He naureskelevat ja kysyvät, tulinko tänne murjottamaan. En ymmärrä mitä he tarkoittavat. Hotelliaamiaisella puhutaan murjottamisesta, moping. Kysyn mitä he tarkoittavat. He käskevät menemään rannalle auringon laskeuduttua. 

 

Kuun valossa meren rannalla istuskelee suomalainen mies, on yksin ja tuijottaa merta. Istun viereen ja kysyn miten menee. Hän tarjoaa kaljan muovipussistaan. Kysyy, käskivätkö paikalliset minut tänne, sanon kyllä ja hän naurahtaa. Hänestä on tullut kahdessa kuukaudessa paikallinen legenda, vaikka onkin täysin tavallinen Janne. Hän kertoo minulle, että oli lomallaan rakastunut hollantilaiseen naiseen. Naisen nimi oli Anki. He olivat juoneet hedelmädrinkkejä, syleilleet auringon laskiessa ja nukahtaneet tähtien valossa, juuri tällä paikalla. Aamulla saapui tsunami. Hän osoittaa palmua, johon kiipesi aaltoa karkuun. Anki ei ehtinyt. Vesi vei hänet ja piknik-pöydät mukanaan. Aallon jälkeen Janne istui alas hiekalle. Hän nukkuu kuumat päivät yrittäjäkaverinsa sohvalla ja istuu yöt hiekalla. Paikalliset tuntevat hänet murjottajana, moper, he sanovat. Hän aio kotiin. Hän on päättänyt tehdä elämästään romanttisen tragedian. Janne on huudellut Ankin perään somessa, mutta saanut vain tykkäyksiä ja itkeviä hymiöitä. Anki oli kaunis, hauska ja antoi elämälle merkityksen. Kotona Jannea ei odota mikään, ei ole perhettä, tonttia tai uraa mihin palata. Janne joskus miettii, pitäisikö hänen mennä mereen Ankin seuraksi. Häntä harmittaa, että Anki on niin yksinäinen. Hän ei ole koskaan aiemmin rakastunut, ei ole tiennyt miltä sellainen tuntuu. Nyt hän tietää, ja haluaa mieluummin muistella menetettyä rakkautta kuin jatkaa elämää, jossa ainoan rakkauden muisto vain haalistuisi pois. Häntä ei haittaa, että paikalliset naureskelevat hänellä. Naurettaisiin kotonakin, jos joku tietäisi mitä hän tekee täällä. Suomalainen mies murjottamassa liian ison järven rannalla.

 

Hotellihuoneessani on uusi sänky. Vanha meni varmaankin mereen, joka katselee minua ikkunasta. Kierrän saaren nähtävyydet idästä ja lännestä. Saaren ainoa moottoritie tulee tutuksi. Huuhtelen lääkkeeni oluella. En voinut pakata niitä kuin kolmen viikon annoksen ja kun ne loppuvat, kipu palaa. Minä en halua Ankin seuraksi mereen. Haluan, että minut haudataan Suomen routaiseen maahan. Seuraava lento takaisin lähtee ylihuomenna. En ehkä löytänyt täältä mitä etsin, mutta Jannen tarinan haluan viedä takaisin kotiin. 

 

Käyn vielä kerran rannalla, mutta miestä ei näy missään. Paikalliset sanovat, että hänet ja naisen löytää läheisestä baarista, elleivät ole jo palanneet Eurooppaan. “Mikä nainen”, kysyn, mutta paikallinen ei halua vastata. Mies on onnensa kukkuloilla ja humalassa. Hän lauleskelee, puhuu rallienglantia ja tilaa pöytään juomia. Hän näkee minut ja käskee liittymään seuraan. “Anki palasi!”, hän huutaa ja suutelee minua poskelle. Tavallisen kaunis nainen on pitkä ja erittäin hollannista. Hän ei ole enää blondi, vaan värjännyt hiuksensa pöydänruskeaksi. Anki kertoo paremmalla englannilla, että ei hän kuollut tsunamissa, vaan tarttui pöytään kiinni ja päätyi läheiselle saarelle. Siitä pelastustyöntekijät löysivät hänet väsyneenä, mutta yhtenä palana. Ennen kuin hän ehti edes ymmärtää mitä oli tapahtunut, EU lennätti hänet takaisin kotiin. Siellä Ankia itkettiin, paijattiin ja hemmoteltiin, vaikkei hänellä mitään hätää ollut, säikähdys ei edes traumatisoinut. Jannen hän halusi vielä. Hän soitti virastoihin, mutta ei sieltä saanut mitään irti, kukaan ei suostunut kertomaan, oliko suomalaisia miehiä kuollut aaltoon. Hän odotti muutaman kuukauden ja lensi takaisin. Kotona he pitivät häntä hulluna, kun lähti kriisialueelle. Kriisi oli jo ohi, hän toisteli, mutta mielessään hänellä oli vain mies, jonka rakkaus sai hänet tarttumaan niin lujasti kiinni pöytään. “Näin kaunis rakkaustarina ei saa kuolla”, hän sanoo ja tuijottaa Jannea. Hän ei halunnut miehen surevan häntä. Janne oli kuin satujen prinssi, jonka jokainen tyttö haluaa itselleen keinolla millä hyvänsä. Hän löysi miehen samasta paikasta, missä luonto heidät erotti. 

 

Anki hakee lisää olutta Jannen luottokortilla. Jannen kainalossa on hänen ainoa paikallinen ystävä, sohvalla miestä majoittanut Tran, jonka kasvojen edessä Janne heiluttaa vasenta nimetöntään ja komeaa sormusta. Hän oli kosinut tänä aamuna hotellihuoneessa. Väittänyt hakevansa heille aamupalaa sänkyyn, mutta hakikin sormuksen. Tran sytyttää Jannen tupakan ja naureskelee Jannen sekaville jutuille. Ankille hän ei puhu ollenkaan. Janne hakee koko pöydälle tuopit ja keskittyy loppuillan kihlattuunsa.

 

Tran kertoo olevansa yrittäjä. Hän muutti saarelle vähän ennen tsunamia. Hän käytti turisteja mopoilemassa tai ajelemassa vesiskootterilla, missä vain, ja näissä tehtävissä hän tutustui suomalaiseen. Tran kertoo, että hän vietti Ankin ja Jannen kanssa monta päivää kiipeillen, surffaillen ja ravintoloita kierrellen. Tsunamin aikaan hän oli sisämaassa, eikä hänelle käynyt kuinkaan, mutta tuhojen siivoaminen sattui häntä sydämeen, koska ihmiset olivat niin surullisia, ja kaikista surullisin oli Janne, joka selvästi tarvitsi ystävää. Hän katsoo Ankia ja vaikenee. Pöytään laskeutuu tarjotin täynnä pientä purtavaa ja olutta. Tran kiittää ja käy herkkuihin käsiksi. 

 

Anki ja Janne poistuvat, he haluavat selvästi tehdä toisilleen muutakin kuin juottaa paukkuja. Minut kutsutaan häihin, mutta en ole maassa enää pitkään. Palaan kotiin. Ehkä minunkaan aalto ei ole viimeinen. Tilaan vielä yhden itselleni, Tran viimeistelee lahjajuomat. “Tuo nainen”, hän aloittaa. 

 

“Mitä hänestä.” 

“Ei sillä ole väliä.” 

“Sano vain.” 

 

Jokin on painanut Trania koko illan, mutta hän ei saa sitä nytkään sanotuksi. “Ei ole sama nainen.” 

 

En ymmärrä. Menen hiljaiseksi. En käsitä kuulemaani. Joudun varmistamaan, että puhumme samasta naisesta, siitä ainoasta, jonka kanssa olemme viettäneet aikaa. Tranin englanti on hyvää, mutta tämän täytyy olla käännösvirhe. 

 

“Anki?” 

“Niin. Tapasin hänet tänään. Ensimmäistä kertaa.” 

 

Tran juo oluensa loppuun ja hoipertelee ulos. 

 

Suomessa lääkäri on vihainen. Olin kuukauden ilman hoitoa. Nyt hän joutuu tekemään enemmän töitä. Hyvissä ajoin aloitettu kuuri olisi auttanut paljon. Hän ei ymmärrä matkusteluani, mutta minä uskon, että se auttoi enemmän kuin sairaala. Tauti ei ollut siirtynyt terminaalivaiheeseen, joten toivoa on. 

 

Puoli vuotta kuluu sairaalassa maaten, odottaen, peläten. Janne laittaa somessa viestin, että Anki odottaa heidän esikoistaan. Onnittelen heitä. Ankin sometili on tehty tsunamin jälkeen.

  

 

Luovaa kirjoittamista ja luurikursseja

 

 

Lapin Kirjallisuusseura rohkaisee toiminta-ajatuksensa mukaan jäseniään lukemaan, kirjoittamaan ja julkaisemaan. Viimeisen vuoden aikana muilta harrastuksilta onkin voinut jäädä aikaa, kun elinpiiri on kaventunut ajallemme tyypilliseen tapaan.


Legendaarinen Sodis eli Sodankylän kirjoittajakurssi järjestetään koronan vuoksi verkossa nyt jo toisena kesänä peräkkäin, Revontuliopiston operoimana. Kurssin vetovoima ei ole vähentynyt etätoteutuksen myötä: ensimmäinen kurssi varattiin täyteen 21 sekunnissa!


Kirjoittamisen harrastaminen ja luovan kirjoittamisen opiskelu ei ole Suomessa jämähtänyt muutenkaan sijoilleen. Se on siirtynyt vauhdilla verkkoon siinä missä monet muutkin työt ja opinnot yhteiskunnassamme. Kirjoituskursseja ja luovan kirjoittamisen arvosanaopetusta järjestävät tahot reagoivat vuosi sitten nopeasti ja kirjoittajat ohjattiin pulpettien sijaan omien näyttöjen ääreen.


Onneksi, sillä Tilastokeskuksen mukaan (Tilastot, vapaa-ajan osallistuminen, 2017) kaunokirjallisia tekstejä, kuten runoja tai novelleja kirjoitti kuusi prosenttia Suomen 10 vuotta täyttäneestä väestöstä. Vaikka luvusta raakattaisiin pois oppilaitoksissa kirjoittamaan ”joutuvat” nuoret, veikkaan, että Suomessa on kielialueen kokoon nähden suuri määrä pöytälaatikkokirjailijoita tietyissä ikäryhmissä. Me olemme kirjoittavaa kansaa.


Kirjoituskursseilla muistijäljen jättävä fiilis syntyy, kun ollaan yhdessä ja jaetaan sama energia. Sodiksen lähikurssia kaipailevat muistelevat kaiholla yhtä lailla työläitä yötehtäviä kuin yhteisiä keskusteluja, iltakävelyitä- ja uinteja Lapin yöttömässä yössä.


Yllättäen etäkursseillakin voidaan päästä miltei samaan luovaan tilaan, hyvään tunnelmaan ja energiaan. Vaikka kasvot ripottautuvat näytölle pikkuruisina ruutuina ja luurit hiertää korvia, on tunne yhteisen asian äärelle kokoontumisesta sielua hivelevä.


Pidetään siis yhdessä kiinni Lapin Kirjallisuusseuran missiosta ja kirjoitetaan, annetaan tarinan näkyä!

 

PS: Jos olit onnekas ja sait napattua paikkasi kesän etä-Sodiksesta, onneksi olkoon!
Jos jäit rannalle tai osoite ei ole muuten ennestään tuttu, käy kurkkaamassa palvelutarjontani harrastekirjoittajille www.kirjoitaparemmin.fi

 

Anne Lukkarila

 

Anne Lukkarila,
kirjoittajaohjaaja kirjailija ja kustantaja AK Kustannus & Kirjoita Paremmin
Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen jäsen,
vastuualueina strategiatyön ohjaus ja seuran kurssitoiminnan kehittäminen

 

 

  

 

Tervehdys Kemijärveltä!

 

 

 

Ylitornion Portimojärvelle johtavat kirjoittajan suvun polut, isoisänisä kai siellä kairassa ahersi. Mistä hänen tiensä sinne kulki, ei kerro tarina sitä.
Kemissä, Perämeren rannalla kertoja tämä elämänsä aloitti. Pohjanmaalle Ouluun ehti, sieltä Kainuun vaaramaisemiin rannalle Oulujärven. Vuosia yli kaksikymmentä rannalla Kainuun meren, runoja kirjoitti lapsi kevään ja auringon. Opiskeli, mieli utelias tietoa sai ja taas matka johti kohti Savonmaata. Työssä ahersi sihteerin ja oppia kertyi lisää. Tiedonjano yltyi aina vaan ja ilomielin oppia ammensi. Kirja jos toinenkin iloa, viisauttakin mieleen tuotti. Vierähti taas vuosikymmen, alun toistakin, maalla Savon ja jälleen mieli janoinen kaipasi uutta. Johti tie Hämeeseen ja nousi mieleen äidin laulu: ”Tulin pitkin Turuntietä,
hämäläisten härkätietä” ja tuumi kauas on Lapin tyttö ehtinyt.

 

Maailma niin avara monta tietoa tuotti. Kävi reissua monta ja reppuun kokemuksensa kätki. Moneen touhuun ehti, energiaa riitti. Kokemusten kolhuja välillä selvitti, niistä nousi valoa päin. Katsoi karttaa kotimaan ja kaipasi pohjoisen tuuliin. Lipui sormi paikalle, mistä maiseman kiehtovan löysi. Vaarat, tunturit, selkoset suuret, avaran taivaan alla helmassa sinisen järven. Siellä vaarojen suojassa koki poltteen kirjallisen. Tekstiä paperi valkoinen houkutti täyttämään, kertomaan tarinoita elosta ihmisen. Syntyi yhdistys koilliseen, kirjoittajat toisensa löysi. Touhua riitti ja riittää joukossa ihmisten. Luonto on tuonut elämän ilon ja ihmiset pohjoisen sieluun palon. Kevään kynnyksellä lämpimästi Teitä tervehtien ja edelleen energisenä tekemään työtä pohjoisen kirjallisuuden ja kirjoittamisen puolesta Lapin kirjallisuusseurassa.

 

Pohjoisen valo suodattui kuulaana hänen silmissään.

Pimeys, jonka hän jätti taakseen

hellitti otteensa vähä vähältä.

On kuin olisi tullut ulos tunnelista.

Syntymäkaupungin kohdalla

hän tajusi valon houkutelleen takaisin.

Sieltä pimeydestä hän oli kaivannut valoon.

Ei unohtaakseen vaan valaistuakseen ihmisenä.

 

Tuula Luiro

 

Tuula Luiro on Lapin kirjallisuusseuran 2021 hallituksen varapuheenjohtaja ja hallituksen varajäsen sekä Kemijärvellä Koillismaakunnan Kirjoittajat ry:n sihteeri.

 

 

 

  

 

Esittäytyminen

 

 

28.11.2020 kävelin sisään Rovaniemen pääkirjastoon, laitoin maskin kasvoilleni ja istuin Lappi-saliin harvakseltaan aseteltuihin tuoleihin. Aiemmin päivällä olin katsonut Susinukke Kosolaa esittämässä runojaan streamistä, joka tosin osoittautui varsin pätkiväksi ja luovutin sen suhteen varsin nopeasti. Jos en väärin muista, luin hetken sen sijaan Sauli Sarkasen runoja, kävin suihkussa ja heitin jotain muuta päälleni kuin ruudulliset aamuhousut.

 

Kirjaston alkaessa sulkeutumaan olin valittu Lapin Kirjallisuusseuran vuoden 2021 hallitukseen ja lähtiessäni paikalta Arja Vasama tiedusteli osaamistani nettisivujen suhteen. Tammikuun alussa järjestetyssä Skype-kokouksessa otin vastaan nettisivujen päivittämisen ja Arjan kanssa pidimme oman kokouksen nettisivujen käytöstä, sekä monesta muusta.

 

Nyt 30.1.2021 istun tietokoneeni edessä ja viimein aloitin tämän kuun pääkirjoituksen kirjoittamisen. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Mietiskelin aamun, mistä kirjoittaisin, mutta mietiskelyni ei tuottanut sen kummempaa ahaa-hetkeä vaan lopulta päätin kirjoittaa itsestäni. Käytänkin tämän palstatilan itseni esittelyyn.

 

Oma matkani kirjoittajaksi tai ehkä voisi sanoa, että se hetki, kun vihdoin myönsin olevani kirjoittaja, tapahtui muutama vuosi sitten. Kirjoittamiseni ei alkanut kurssilta vaan festareilta. Tapasin henkilön, joka oli enemmän innostunut kirjoittamisesta kuin kukaan kenet olin tavannut aikaisemmin. Oma satunnainen kirjoitteluni tuntui vähäiseltä ja vähäpätöiseltä hänen kirjoittamiseen verrattuna, mutta sain sysäyksen.

 

Aloin kirjoittamaan päivittäin ja löysin itselleni uuden kirjallisuuden lajin – runouden. Lukijana olin jo kokeneempi, ja kirjahyllyni oli alkanut täyttyä beat-kirjallisuudella. (Miettiessäni pääkirjoitusta, olin lähellä kirjoittaa tekstin beat-kirjallisuudesta ja sen väärinkäytöstä runokritiikissä, mutta jätetään se seuraavaan kertaan.) Nopeasti kirjoittamisen aloitettuani perustin Instagramiin tilin, johon julkaisin kirjoittamiani runoja, ja teinpä lavarunodebyyttinikin hermostuneena Jyväskylän Vakiopaine nimisessä pubissa. Lopulta tämä vaihe johti viimein Harri Hertellin lavarunokurssille, joka järjestettiin Kulttuuritalo Wiljamilla. Kurssin jälkeinen lavaesiintymiseni oli vielä tärisevin jaloin ja ylijännittyneenä, mutta olin jäänyt koukkuun, eikä mikistä enää päässyt irti.

 

Hertellin kurssin aikana muodostui jo idea porukasta, joka alkaisi järjestämään aktiivisemmin Open Mic -iltoja Rovaniemellä. Tästä syntyi myöhemmin Sanaseura, jonka nimen alla olemme nyt järjestäneet parin vuoden aikana kymmenisen sanataideiltaa ja sen lisäksi erilaisia videoteoksia. Lavalla olen tainnut käydä niistä lähes jokaisessa, ensimmäistä iltaa myös juonsin osaksi. Juontaminen ei tosin osoittautunut omaksi vahvuudekseni. Lapin Kirjallisuusseuran tapahtumissa minua on voinut nähdä Runokönkäällä sekä Poetry Slamin SM-kilpailujen aluekarsinnoissa, jotka järjestettiin Sanaseuran ja Kirjallisuusseuran yhteisvoimin. Voisinpa jopa julistaa, että omassa kuplassani runous elää ja voi hyvin Rovaniemellä, vaikka nykyinen korona-aika onkin tapahtumia verottanut rankalla kädellä.

 

Esiintymisen lisäksi runouteeni on voinut törmätä myös kirjoitettuna. Tärkein julkaisukanava itselleni on Instagram-tilini @haikujahetkesta, jonne runoja on ilmestynyt vuodesta 2018 lähtien ja yhä ilmestyy vähintäänkin viikoittain. Lisäksi runojani on pariin otteeseen ollut Lapillisessa ja Lapin Kirjallisuusseuran nettisivuilla Kuukauden Runona. Kirjastolla viime vuoden alussa runojani oli tarjolla Annetaan Runoja -projektin tiimoilta, nopeasti mukaan napattavana. Jotain on myös tulossa, sillä lähettämäni runo valittiin tulevaan Kapinaruno -antologiaan mukaan. Kokoajan myös työstän runojani ja kokonaisuuksia eteenpäin ja tulevaisuuden haaveissa on julkaista esikoiskokoelma ennen 30-vuotissyntymäpäivää.

 

Loppuun voisin vielä kiittää Arjaa vuosista, jotka hän uurasti Lapin Kirjallisuusseuran nettisivujen ja sometilien parissa, sekä opastuksesta, jonka hän on minulle tarjonnut. Tekemällä oppii, mutta on hyvä tietää, että on henkilö, jolta neuvoa voi kysyä. Toivottavasti voimme myös jollain aikataululla täyttää Arjan toiveen nettisivujen päivittämisestä!

 

Jyri Ollila

 

 

  

 

Kymmenen vuotta hyvässä seurassa

 

 

Keväällä 2007 päätin tehdä kesälomallani jotakin uutta. Selattuani mahdollisuuksia joogakursseista (äh, enhän mie ole tarpeeksi joogimainen) tätiratsastusleireihin (kaikki täynnä jo jouluna) olin keksivinäni jotakin todella erilaista: elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin Oriveden opistossa. Kun annat pikkusormen jne… Kesäkurssia seurasi toinen, kolmas, kahdeksas, niin Orivedellä kuin Sodankylässä, viikonloppukursseja, luovan kirjoittamisen arvosanaopinnot ja kaiken tämän myötä sukeltaminen kirjoittavien ihmisten yhteisöön.


Kirjoittajakurssilla kuulin, että eri puolilla maata on kirjallisuusyhdistyksiä, meille tavallisille harrastajakirjoittajille tarkoitettuja. Arkaillen liityin Lapin Kirjallisuusseuran rivijäseneksi. 2010 uskaltauduin kirjallisuusseuran vuosikokoukseen takapenkkiläiseksi, varmana siitä, ettei kukaan tietäisi edes nimeäni eikä siis voisi ehdottaa minua hallitukseen. Vaan kuinkas kävikään: Piippolan Irenen ehdotuksesta päädyin Saraniemen Tuulan tuolloin johtaman hallituksen varajäseneksi. Vuodet seurasivat toisiaan ja koska luottamusta on riittänyt, on Kirjallisuusseura ollut kiinteä osa elämääni viimeiset kymmenen vuotta. Hallituksessa on ollut loistava tilaisuus tutustua lappilaisiin – ja muihinkin – kirjoittajiin ja myös koko maan kirjallisuuden kenttään.


Kymmenen vuoden aikana on tapahtunut monenlaista. Olen saanut olla mukana seuran 20-vuotisjuhlissa, kaksilla Pohjoisilla Kirjallisuuspäivillä, kirjoittanut enemmän ja vähemmän onnistuneita kirja-arvioita ja muita juttuja seuran omaan lehteen Lapilliseen, osallistunut Tekijöiden päivän ja muiden tapahtumien sekä vähän myös Sodankylän kirjoittajakurssien järjestämiseen. Eniten aikaani olen käyttänyt seuran verkkosivujen ja FB-sivun päivittämiseen. Vailla osaamista (ja suurempaa kiinnostustakaan) olen taajonut bittisokkeloissa ja kysellyt ja saanut neuvoja loputtoman kärsivälliseltä nörttityttäreltäni, jota ilman verkkosivuja ei olisi saatu ikinä pystyyn vuonna 2011.


Nyt olisi hyvä – ja korkea – aika uusia mainitut verkkosivut. Sivut toteutettiin aikanaan Joomlalla, joka on suomalainen avoimen lähdekoodin ohjelma ja taipuu osaavissa käsissä moneen. Kymmenessä vuodessa erilaiset ohjelmat ovat kehittyneet kovasti ja yhdistyksen perussivujen tuottaminen sujunee keneltä vain. Uuden hallituksen tehtäväksi jää miettiä kuinka homma hoidetaan. Verkkosivujen ylläpitäminen ei tietenkään edellytä hallituksen jäsenyyttä vaan ylläpitäjä voisi oikein hyvin löytyä muusta jäsenistöstä. Jos asia kiinnostaa, ilmoittaudu! Suurin työ on miettiä mitä, ja miten, vanhoilta sivuilta säilytetään ja siirretään uusille, sen jälkeen ylläpito on helppoa.


Maailma ja myös seuratoiminta on muuttunut vuosikymmenessä kovasti. Etäkokoukset ja sähköiset välineet helpottavat yhdistystoimintaa laajassa maakunnassa. Jatkuvasti pitää kokeilla ja pohtia miten asioita kannattaa tehdä ja mitä uusia välineitä ottaa käyttöön siten että ne oikeasti helpottavat eivätkä lisää työtä. Seuran asioiden hoidosta ei saa koitua kenellekään liikaa työtä ja stressiä, tätähän tehdään muun elämän ja työn ohessa vapaaehtoisesti ja palkatta. Paras palkinto on jäsenistöltä saatu palaute! Yhdistys on olemassa jäseniään varten, ja toimii ja elää juuri niin pitkään kuin jäsenet niin haluavat.


Vaikka hallitustyö jää osaltani, en aio jättää rakkaaksi tullutta seuraa enkä lukuisia kirjoittajakavereita. Ehkäpä omalle kirjoittamiselle löytyy jatkossa entistä enemmän aikaa. Vuonna 2020 kiipesin yhden riman yli, kun olin mukana Kirjallisuusseuran piirissä syntyneen kirjoittajaryhmän runoantologiassa. Siinäkin asia, jota ei olisi tapahtunut ellen olisi lähtenyt seuran toimintaan.


Toivotan uudelle hallitukselle intoa ja voimia alkavalle vuodelle!

 

 

Arja Vasama

 

 

  

 

DRAMAATTISIA TILANTEITA

 

 

Aluksi ajankohtainen tiedote

Viime lauantaina pidetyn vuosikokouksen jälkeen seuran uuden puheenjohtajan nimeäminen on edelleen tekemättä. Siitä huolimatta suhtaudun tulevaan toimintavuoteemme luottavaisin mielin. Tulkitsen yhdistyslakia niin, että tällaisessa tilanteessa edellinen puheenjohtaja jatkaa luottamustehtävässään kunnes uusi on asianmukaisesti nimetty.

Vaikka uusia puheenjohtajaehdokkaita vielä etsitäänkin, yhdistyksellä on jo vuodenvaihteen jälkeen hyvässä hengessä valittu toimiva hallitus, joka pitää toiminnan ohjauksen lain määrämässä järjestyksessä.

Seuran hallitus kokoontuu lähipäivinä ja ilmoittaa ylimääräisestä ennen joulua pidettävästä yhdistyksen kokouksesta, jossa akuutti puheenjohtajakysymys ratkaistaan.

 

Mitä jokaisen tulee tietää draaman kirjoittamisesta

Ilmoittauduin viimesyksynä uudelleen läsnäolevaksi opiskelijaksi Lapin Yliopistoon. Tavoitteenani on saattaa loppuun aikanaan keskenjääneet opintoni. Kyse on päätoimisesta opiskelusta seuraavan neljän vuoden aikana.

Omia tulevaisuuden vaihtoehtoja pohtiessa puntaroin, mikä on ollut merkityksellisintä antia, mitä Lapin Kirjallisuusseuralta olen saanut.

Monen hyvän teeman joukosta seuloutui sumea käsite "Draaman sisälukutaito". Kymmenkunta vuotta sitten sitä iskettiin tajuntaani Sodankylän kirjoittajakurssilla, kun mistään tietämättömänä noviisina opettelin näytelmäkirjoittamisen alkeita. Koulun lukkarina meitä kurmuutti Juha Hurme.

Näytelmäkirjallisuus on proosan ja lyriikan rinnalla oma kirjallisuuden lajinsa. Draamaa on esitetty rituaalisesti jo ennen kirjoitustaidon keksimistä. Antiikin ajoista lähtien meille on säilynyt näytelmätekstejä.

Platonin tapa kirjata filosofian oppeja oli tehdä niistä näytelmiä. Niinpä tarinat filosofi Sokrateesta on kirjoitettu dialogeiksi (ks. Pidot, Valtio). Näyttelemisellä oli siis myös opettamisen tarkoitus.

Näytelmätekstin omintakeinen, proosasta selkeästi poikkeava muoto johtuu sen käyttötarkoituksesta. Näytelmä kirjoitetaan "näyttämölle" eli sille ihmisten ja rakenteiden kokonaisuudelle, joka lopulta näytelmäesityksenä nähdään. Tekstin tulee tukea paitsi näytelmän esitystä, ennen kaikkea sen valmistamista. Teksti voidaan julkaista omana teoksenaan. Kirjastoissa näytelmille on oma hyllyluokkansa.

Draama on sisällöltään yleensä poeettisempaa kuin proosa. Nähtyä näytelmää tulkitaan monin tavoin. Lopputulos esityksestä syntyy näytelmän nähneen katsojan mielessä. Tulkintoja on aina yhtä monta, kuin näytelmän nähneitä henkilöitä. - Juha Hurmeen sanoin: "Jokaiselta teatterisalin tuolilta nähdään eri näytelmä".

Näytelmä esitetään yleisön eteen lavastetuissa, mutta muutoin vaihtuvissa rakenteissa. Muuttuvat olosuhteet tulee huomioida tekstiä tehtäessä. Viimekädessä ohjaaja ja dramaturgit ratkaisevat, miten näyttämötoteutus kulloistakin esitystä varten toteutetaan.

Näytelmäteksti kirjoitetaan preesensissä esitettävään muotoon. Se poikkeaa elokuvaa ja televisiota varten kirjoitettavista käsikirjoituksista pitemmän pysyvyytensä vuoksi. Ohjaajalle kirjoitettu näytelmä on kuin kuoroteoksen partituuri kuoronjohtajalle.

Näytelmätekstiä ei juuri koskaan lueta näyttämöltä esityksen yhteydessä, vaan sen tulee ensisijaisesti toimia "plarina" näytelmää harjoiteltaessa. Näytelmän harjoitustilanteissa teksti taitetaan tarvittaessa näyttelijän takataskuun. Se viimekädessä määrää fontin koon, rivivälin ja sivun koon ja taittoasun.

Näytelmäteksti kirjoitetaan repliikeiksi ja parenteeseiksi. Repliikit puhutaan ääneen, puhetapaa ohjataan parenteesein, jos se ei asiayhteydestä muutoin käy ilmi. Parenteeseilla annetaan ohjeita myös näyttämöllä liikkumiseen ja lavastukseen.

Näytelmän aikamuoto on preesens. Niinpä kaikki tuleva ja jo tapahtunut samoin kuin kaikki mielensisäiset asiat pitää kertoa tavalla tai toisella yleisölle. Muuta keinoa ei ole. Proosatekstissä voidaan sanoa, että "hän istui ääneti ilmeettömänä mutta raivoissaan tuolilla". Mutta sen toteuttaminen näyttämölle voi olla haasteellista.

Repliikit kirjoitetaan näytelmän rooleille. Niiden esittely näytelmässä on aina oma teemansa, joka kokonaisuudessa tulee hallita, niin että katsoja voi muodostaa käsityksensä asiasta. Maneerinen tapa esitellä roolit (kuten monissa kotimaisissa 1940-1950 -luvun elokuvissa) voi olla myös tuhoisaa. "Väärin" ymmärretty rooli voi suistaa koko näytelmän tulkinnan pieleen.

Omaksumistani opeista tärkein on, että "näytelmässä on alku ja loppu ja siinä välissä tapahtuu jotakin". Sama rakenne toistuu kohtauksissa, mutta pienemmässä mittakaavassa. Kohtauksessa on alkutilanne ja lopputilanne ja siinä välissä tapahtuu ehkä yllättäväkin käänne juonen kuljetuksessa. Miten ja missä hetkessä, ilmenee toimintana ja puheenvuoroina monologien tai dialogien muodossa. Kohtaus päättyy, kun tilanne on muuttunut kokonaan toiseksi ja uusi kohtaus alkaa.

Näillä muutamilla näytelmän kirjoittamisen keinoilla voi päästä alkuun, kun se tulee ajankohtaiseksi. Hyvään näytelmään pääsee sisälle pelkästään lukemalla niitä. Draaman lumo voi tempaista mukaansa myös kirjoittajansa. Uuden tarinan vienti kuvitteelliselle näyttämölle on parasta ajanvietettä näinä koronakaranteenien aikoina ja luulenpa, että näistä vuoden 2020 tapahtumarikkaista päivistä tulemme näkemään näytelmän jos toisenkin.

 

_________________________________________________________________________________________________________________________________________________________

 

Vaikka joulukuu on vasta alullaan, haluan jo nyt käyttää tämän tilaisuuden ja kiittää seuran jäseniä ja kaikkia nettipääkirjoituksen lukijoita kuluneesta vuodesta sekä toivottaa mukavaa joulun odotusta jouluineen ja menestystä tulevalle vuodelle 2021.


 

Erkki Kaila
puheenjohtaja Lapin Kirjallisuusseura

 

 

  

 

Vuosituhansien takaa nousee runo(jooga)

 

 

Elämän alkuhämäristä asti taide on tarjonnut tilaa rakentaa unelmia, hahmottaa tavoiteltavia, iloa tuottavia ja myös pelottavia asioita. Linnut laulavat yhä melkein niin kuin ne ovat aina laulaneet, ihminen myös soittaa, maalaa, kirjoittaa, luo kuvitteellisia maailmoja monin tavoin.

Kuka saa laulaa ja kenen lauluja?

Lapin kirjallisuusseura tarjoaa tilaisuuksia harjoittaa kulttuuria ja kohdata muita taiteen tekijöitä, ovat he sitten missä vaiheessa työtään tahansa. Rovaniemellä Wanhojen markkinoiden Runoköngäs lähellä Jätkänpatsasta on myös hyvä paikka nauttia taiteesta. Siellä kohtaavat – tai kohtasivat ainakin ennen koronaa – sekä palkitut runoilijat että vähän heikommin tunnetut lahjakkuudet tai ensi teoksen julkaisusta vasta haaveilevat.

Soittokin on soinut, laululyriikka kukoistanut. Mikrofoni on auki. Pohjoinen aspekti ulottuu saamelaisseuduille asti ja muihin kansainvälisiin tekijöihin, luontevina suuntina Norja ja Ruotsi. Valovoimaisimmat ovat päätyneet vanhan torin suurelle markkinalavalle.

Onko laulettu oikeita lauluja, esitelty oikeita taiteilijoita?

Euroopassakin runoudella on kannustettu ihmisiä välillä myös toisiaan vastaan. On nostatettu kansallista tai luokkakantaista kiihkoa enemmän tai vähemmän verisillä säkeillä. Vaikka lauluista on tullut klassikkoja, toivottavasti ne ajat ovat ohi jolloin oikeasti tartutaan aseisiin.

Nykyään johtajien ja rotusortajien patsaita kaadetaan, vaikka sankarillisten pystien esikuvat kuinka olisivat taidetta tukeneet (ja sitä muilta mailta omiin museoihinsa varastaneet), Jätkä sen kun porskuttaa. Se kertoo Rovaniemen historiasta omalla tavallaan.

Avoin ja reilu yhteistyö erilaisten pyhiksi ajateltujen rajojen yli on se mikä Runoköngästä kantaa. Itse rohkenin lavalle elokuussa 2019. Kutsuin teltan eteen kerääntyneen varsin asiantuntevaksi osoittautuneen, huvittuneen yleisön osallistumaan Runojoogaan vaikka oikeasti olen prosaisti. Ainakin luulen olevani. Turistitkin tunnistivat joogan asanat, vaikka käyttämäni kieli ei ainakaan sanskriittiä ole. Syntyi immersiivinen (= osallistava) teos.

Laatimani runojoogaharjoitus lähtee liikkeelle syanobakteerin alkuhengityksestä. Se etenee meren-, ilman ja maanelävien kautta aina suureen sankariin, Väinämöiseen asti. Ykkössoturilta jo onnistui laulu metsien hämärissä, ja kun alkuihminen nousi jaloilleen, syntyi soitto. Neidon heisipuu tarjosi kielet, hauen leuka rungon kanteleeseen.

Niinhän se meni?

Varsin kerettiläinen taidemuoto Runojooga kyllä on, pakko tunnustaa. Joogeja esiintyi alkujaan Intiassa. Sieltä erakkomiesten kyseenalainen elämäntapa tuotteistui gurujen kautta länsimaihin viimeistään 1960-luvulla brittien avustuksella. Ensi-innostus syntyi jo 1920 löytyneen sarvipäisen Shiva-veistoksen myötä, eroottinen eksoottisuus kun muutenkin oli kurssissa. Nykyään kansalliskiihkoa nostattavat hindupoliitikot koettavat omia joogan taas takaisin ihan vain Intiaan ja ihan vain itselleen, tai ainakin pois (naisten) epäpyhiltä kuntosaleilta.

Uskonnollisuus joogasta on matkan varrella karissut, oikeaoppisuus välttämättä ei. Kirjavat koulukunnat koettavat päihittää toisensa väitetyllä aitoudella ja vuosituhantisilla perinteillä. Siitä välittämättä olen ottanut vaikutteita sieltä mistä ne tuntuvat omaan runoiluun ja omalle keholle sopivan. Runojoogassa suomalaiseksi mielletyt myytit kohtaavat vielä vanhemmat aasialaiset vaikutteet. Evoluutiotakin tuli otettua mukaan, ja Lapista ainakin rahkasammal sekä laaksoarho ja apilakirjokääriäinen, ehkä myös raakku, helmisimpukka.

Oma onki on ojassa: isäni maita vastapäätä Kemijokeen puuhataan vielä yhtä voimalaa, vaikka luontoarvoille, jopa kaloille jo osataan panna painoa. Tai osataan jälleen. Eivätkö Suomen kultakauden taiteilijat juuri koskemattomalla luonnolla – jos kohta myös Kalevalalla – nostaneet maan kansakunnaksi kansakuntien joukkoon, vaikka soi se kannel myös Siperiassa ja Volgalla siinä kuin balalaikka.

Kansallisnero Gallén ja aikakauden jännittävät naiset ottivat vaikutteita paitsi enemmän tai vähemmän omasta perinteestä, myös ranskalaisista ja italialaisista klassikoista. Japanista myös. Koluttiin maailmaa aina Afrikkaa ja Amerikkaa myöten (vaikka ryönäähän siitä vanhenevalle sankarille niskaan satoi). Nykyään kolttasaameksi laulava Anna Lumikivi lainaa leu’ddeihinsa soulia ja argentiinalaista tangoa, alistettujen musiikkia joskus nekin. Ei olisi räppäreitäkään ilman kulttuurien kohtaamisia.

Vaikutteet rikastavat toisiaan, jopa varkaudet. Jos Elvis ja rockmuusikot eivät olisi tehneet omia tulkintojaan afrikkalaisamerikkalaisesta perinteestä, kevyen musiikin vuosisata olisi jäänyt vaille menestystä, oli se sitten hyvästä tai pahasta. Ei intiaaneillekaan maksettu tekijänoikeuksista sen paremmin kuin latinalaisamerikkalaisten kansanlaulujen tallentajille. Ehkä pitäisi?

Säkeitä voi väärinkäyttää paitsi taloudellisesti myös henkisesti: pilkata tietoisesti. Tai käydä ”valkoisten miesten” rytymänbluusilla päin mustia, joiden orja-asemasta raskaat poljennot alkujaan nousivat.

Taide kuitenkin tapaa voittaa vastakkainasettelut. Jokainen aika tekee lauluista omat tulkintansa, enemmän tai vähemmän humoristiset. Teokset joissa on eniten tunteen potkua ja kulttuurisia kerrostumia, usein säilyvät parhaiten ja auttavat toivottavasti koko ihmiskunnan asiaa, eivät vain vähemmistöjen tai alkuperäiskansojen. Taide voi myös nostaa sorron yöstä, tukahduttamisesta enemmän tai vähemmän vieraan vallan alle.

Kiitos Väiskille, kiitos Jätkälle. Kiitos kanteleesta, lauluista ja vauraudesta. Kiitos rauhasta runoilla, jopa joogata.

 

Arja Andersson

 

 

  

Kittilässä 5.7.2020 Runohuone ry:n järjestämässä Lyyriset räkkäolympialaiset! PIHARUNO: -tapahtumassa esiintyi kahdeksan finalistia laajalti Lappeenrantaa ja Nurmijärveä myöten. Heistä Piharunoksi valittiin sodankyläläisen Pyritan esitys Kahtena:

 

Kahtena

 

 

Lohduttoman tragedian kauhut näyttäytyvät tässä
maisemassa, jonka ilmaan samaistuu pelon ja
vihan hajut- murhenäytelmänhahmon
uloshengityksestä...


Jokainen sisäänhengitys on täynnä
syvälle tulvivaa surua, johon hän
hukuttaa itsensä.


Taistelut on hävitty, kohtalokkaat
erehdykset tehty. Julmuus, irstaus ja
raatojen asennot -paljastavat kaiken- On
tullut aika puhdistuksen.


Ei ole enää mitään näyteltävää
, ei enää muuta tehtävää, kuin riisua
naamiot ja nähdä mitä jäljelle jää...


”-Että mitäkö?” Vain paljas sydän joka
kuiskaa hiljaa: ”-Ei mitään...”


Murtunut hahmo kavahtaa: ”-Eikö mitään?!
Eikö kyyneliäni lasketa? Perkelettäkö tässä
sitten nyyhkimään!”
Katkeraksi muuttuvat kyynelet, niiden polttaessa nahattomaksi riisutuilla
kasvoilla. Löytyipä sentään jotain vielä puhdistettavaksi: Raivoisasti käy
traagikko Epätoivonsa kimppuun.. Vauhkoontuneet silmät hakevat katseelle
suuntaa, kunnes yhdessä räpäyksessä pysähtyvät naulittuina näkemään -
kaksoisolentonsa ilmestyvän tyhjästä.


”-Mitä helvettiä? Ei voi olla totta, että
kaiken tämän tuskan keskelle ilmestyy tämä
sama surkea tila vielä uudestaan- puettuna
ylle toiselle täsmälleen samanlaiselle
olennolle!?”


Loppu on varmasti lähellä, kun hahmokin
jo näkee itsensä kahtena... Mutta ei!
Tällaisella näyttämöllä ei loppukaan tule
ihan näin helpolla.


Tragedia jatkuu, kun sen hahmo huomaa jälleen
erehdyksensä: Hänhän katsookin omaa
heijastustaan peilistä- häneen katsovan silmän
pinnassa...


Ihan huomaamatta on katsoja hiipinyt tähän tragediaan ja
vielä niin lähelle, että kohtalonsa runtelema traagikko
näkee hänestä oman itsensä.


Kuka on tämä vieras hahmo, joka
keskeyttää juuri meneillään olleen
puhdistuksen?


Nyt ei kunnian kukko laula, sen kiekaus
katkeaa kuin kirveellä kaula: Sillä silmät ovat
Iloisen Narrin.

 

Komedian Suuri Sankari-Pelle
katsojansa silmiä hymyillen kutsuu

mukaan hilpeän värikkään asunsa leikkiin.


Traagikko kalpenee väreistä: ”-
Saatanan irvailija! Mitä teet täällä- olet
väärässä näytelmässä! Oletko hullu ja
mielenvikainen, kun ilmestyt tänne? Vai
onko tuo hymysi vilpillinen- tulitko
tekemään pilkkaa? Siinätapauksessa -
olet julma peto! Hah,Tulit koska haistoit
veren!” Hän lausuu irvistellen.


Narri kallistaa hämmästellen päätään ja
lausuu hellästi: ”Ystävä kallis, en ole
vasta tullut,

en ole tullut ollenkaan.
Sillä olen jo ennestään
olemassa kaikkialla, mutta
puhkean kukkaan
vain ristiriidalla. On tämä tilanne oikea ja
totuudenmukainen, jos sinä näet minut nyt olen
juuri sinulle auennut. Olen sinun oma narrisi.
Nöyrin palvelijasi, valmiina kirvoittamaan
naurusi, päästämään ilmoille ilosi!” Näin lausuu
Narri, totinen pelle, ja kumartaa tehden kunniaa
traagikolle.


”-Vai ristiriidasta kukit sinä huumorin kukka!”
Parkaisee traagikko ja vastaa: ”-Totta totisesti,
kaunis kukka oletkin! Senkin sekasikiö! Häpeän
raiskaaman Kunnian repivällä tuskalla synnyttämä
mätä hylkiö- Elinkelvoton olet! Muka palvelija? En
kaipaa kaltaistasi. Ei ole iloa, ei ole jäljellä yhtään
hymyä. Ilo on kuollut- Sinä juuri tapoit sen kun
ilmestyit. Sinä typeryydelläsi veit viimeisen
mahdollisuuden, veit tragedialta armollisen
puhdistuksen. Ilman sitä, kärsimys on ikuinen.
Vieläkö tahdot olla iloinen? Oletko juuri, niin
murhanhimoinen...?”


Yhä vain Narri suloisesti hymyilee
ja naurahtaa, kuin hauskalle vitsille itsekseen. ”-
Rakkaani...” Hän oivaltaen lausahtaa. ”-Ymmärrän
reaktiosi- se on kohtaloasi ja omat voimasi ovat
uuvuttaneet sinut taistelussasi. Annan anteeksi sanasi-
puolestasi. Olet väsynyt ystäväiseni, niimpä elpyäksesi,
laske heikkoutesi lepäämään myötätunnolleni. Vaivuta
kuormittunut mielikuvituksesi unen taajuuksille. Ja Kun
olet valmis -herää- Ja sitten, yhdessä leikitään!”
Samassa pelle loikkaa- tekee kuperkeikkaa,

mutta kompuroikin maahan turvalleen...


Kun Pellen kuraiset kasvot nousevat maasta, on niillä
yllättynyt ilme, Traagikko hörähtää tahtomattaan sille... Hänen
väsyneitä silmiään kirveltää, kun ne painuu kiinni- mutta se
menee ohi ajallaan... Herättyään hän yhä muistaa murheensa ja
nyt niiden rinnalla tuntee puhtainta iloa.


Taistelu oikeasta totuudesta- olikin vain
leikkiä. Uskon varjolla toteutettua
Ristiriitaretkeä.

Siellä missä ilo ja suru näkevät toisensa,
onnen vienot tuoksut leijailevat ilmassa,
pölyttäjien etsiessä niistä auenneita kukkia.

 

Pyrita

 

 

  

Syksy kutsuu kirjoittamaan

 

Mitäpä tehdä syksyllä, jos tuntuu siltä, että korona edelleen häiritsee vakavasti vapaa-ajan viettoa? Tietenkin kirjoittaa. Jos kaipaa ympärilleen muita kirjoittavia ihmisiä, voi kurssille osallistuminen olla hyvä idea. Kursseilta saa hyviä ideoita, kaivattua palautetta ja usein myös uusia kirjoittajaystäviä.

Verkossa on tarjolla monenlaisia kirjoittajakursseja, jos tuntuu siltä ettei halua osallistua lähiopetukseen.
Luovan kirjoittamisen arvosanaopintoja voi suorittaa sekä lähiopetuksena että etänä.
Jyväskylän yliopiston vaatimusten mukaiset luovan kirjoittamisen perusopinnot on mahdollista suorittaa kokonaan etänä https://www.avoin.jyu.fi/fi/opintotarjonta/kirjoittaminen.

Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopisto järjestää Turun yliopiston vaatimusten mukaisia luovan kirjoittamisen perusopintoja https://www.ppkyo.fi/fi/luova-kirjoittaminen-25-op-ty-7/. Opetus on lähiopetusta. On mahdollista ottaa vain osia ohjelmasta, esimerkiksi lyriikka tai proosa, sen mukaan mikä itseä eniten kiinnostaa

Kirjoittajaklubi järjestää lyhytkursseja mutta myös pidempiä kursseja, esimerkiksi Matalan kynnyksen runopaja: “Oman elämäsi runoilija” -verkkokurssi kestää 8vk (alkaa 1.10.2020) https://writersclub.fi/
Kirjoittajaklubin live-webinaarit ja kirjoittajaillat verkossa käynnistyvät syksyllä 2020. Lokakuun kirjoittajawebinaarin teemana on Anne Lukkarilan "Tee oma kirja: Näin julkaiset, myyt ja markkinoit oman kirjan!"(to 15.10. klo 18-20)


AK Kustannuksen sivuja kannattaa seurata: https://www.akkustannus.com/. Maksuton Kirjoita paremmin -sähköpostikurssi tarjoilee tilaajilleen joka kuukausi käytännönläheisiä ohjeita ja vinkkejä luovan kirjoittamisen tai luovien julkaisujen tueksi. Voit liittyä mukaan ja poistua listoista helposti milloin tahansa. Voit edetä omaan tahtiin, ja tehdä harjoitukset silloin kun sinulle sopii.


Kaikkien Suomen kansalaisopistojen kurssitarjonta löytyy verkosta,  https://kansalaisopistot.fi/. Sivun ylävalikon kohdasta Yhteystiedot voit valita itseäsi lähimmän kansalaisopiston ja tutustua sen tarjontaan. Lapissa on tarjolla lähiopetuksena esimerkiksi kirjallisuuspiiri Sanasepot Ivalossa, Omaelämäkerran kirjoittaminen Keminmaassa ja Kirjoita elämästäsi Kemijärvellä sekä paljon muuta.
Kansalaisopistojen kirjoittamisen verkkokurssit löytyvät suoraan linkistä https://kansalaisopistot.fi/verkossa/kirjallisuus-ja-teatteri/


Pyrimme tiedottamaan Lapin Kirjallisuusseuran FB-sivulla kirjoittajakursseista sitä mukaa kun niistä saadaan uutta tietoa. Alkavat kurssit kannattaa lähettää seuralle tiedoksi osoitteeseen Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen..

 

Arja Vasama

 

 

  

Juhannus Pykeijassa

 

Norja avasi rajansa sopivasti ennen juhannusta. Tietämykseni Finnmarkin asukkaista, ennen muuta suomalaisista, on lievästi sanottuna puutteellista. Tietämättömyyteni lisäsi tuskaa, sillä kotona kurinalaisessa koronakaranteenissa katselin vaimoni kanssa ahnaasti dokumenttiohjelmia. Niistä yksi kosketti meitä kovasti. Iäkkäät norjalaiset kertoivat oikeustaistelustaan valtiota vastaan. He olivat saksalaissotilaiden lapsia, joita sodan jälkeen syntyi Norjan maaperälle lähes kymmenen tuhatta. Lapsia ja heidän äitejään oli kohdeltu huonosti. Vasta tällä vuosituhannella Norjan hallitus myönsi tehdyt ihmisoikeusrikkomukset ja maksoi symbolisia korvauksia kärsimykset kokeneille ihmisille. Pääministeri pyysi anteeksi, kuudenkymmenen vuoden viiveellä, saksalaislasten epäinhimillistä kohtelua. Olisikohan näillä tapahtumilla mitään yhteyttä Lapin saksalaislasten ja heidän äitiensä kohtaloihin?

Mutkitteleva tie Pykeijan kylään rakennettiin vasta 1960 -luvulla. Sitä ennen oltiin meren ja Vesisaarelta tulleiden huoltokuljetusten varassa. Varangin vuonon rannalla sijaitsevaa kylää kutsutaan suomalaiskyläksi. Eikä turhaan, sillä kylässä pärjäsi mainiosti suomen kielellä. Saksalaiset säästivät vetäytyessään Pohjois-Norjasta kylän ahnailta liekeiltä. Sen sijaa muu vuonoa ympäröivä asutus tuhottiin. Pykeijassa elää myytti komentaja Flackista, joka asetti oman henkensä peliin suomalaiskylän suojelemiseksi. Mies selvisi sodasta ehjin nahoin ja vieraili tuttaviaan tapaamassa kuusikymmenluvulla. Tuskin tällaisista asioista palturia lasketaan edes juhannusaattona 2020 Jäämeren rantasaunassa.

Sodassakin poikkeus vahvisti pääsäännön.

Kylän rukoushuone, jota ympäröi hautausmaa, sijaitsi kuten Suomessakin keskellä kylää. Hautakivien nimet vilisivät Anttiloita ja Lauriloita sekä muita vähemmän Norjaan viittaavia sukunimiä. Jo useita sukupolvia sitten saapuneet suomalaiset olivat saaneet viimeisen leposijansa Jäämeren rannan kalastuskylässä. Suomesta on lähdetty nälkää pakoon niin moneen ilmansuuntaan – pohjoiseenkin.

Karu vuono, kaunis kylä siisteine omakotitaloineen oli kuin tuulahdus toisesta maailmasta. Tekisi mieli sanoa edellisen vuosituhannen maailmasta. Jäämeri näytti meille kahdet kasvonsa: ensin myrskyävät ja heti perään tyynen siniset. Mykistävää. Sukulaisemme eivät juhlineet juhannusta samalla tavalla kuin Suomessa tehdään. Tai tavallaan, sillä monet kylän asukkaista olivat poistuneet pikku mökeilleen ympäri vuonoa.

Kylän Bistrossa, siinä ainoassa, tein pitkälle meneviä johtopäätöksiä suomalaiskylän tulevaisuudesta. Kuppilan yhteydessä oli leipomon myymälä, jossa kylän iäkkäät asukkaat kävivät ostoksilla. Heitä on isännän ilmoituksen mukaan enää alle sata. Norjalaisturisteja oli liikkeellä niukasti, me edustimme ulkomaalaisuutta. Suomalaisjuuret omannut talon varttunut isäntä tarjoili valkoviiniä ja jutteli suomeksi. Kylän postineiti, taloon Thaimaasta tuotu miniä, palveli meitä englanniksi. Hän oli asunut kylässä jo neljätoista vuotta. Kassapalveluista ja keittiöstä vastasi nuori helsinkiläismies, joka oli vuosi sitten ihastunut kylään ja jäänyt sinne asumaan – toistaiseksi. Menomestat ovat kuulemma kaukana, aina Kirkkoniemessä saakka.

Näille rannoille on vaikea saada nuorisoa asettumaan ja vielä vaikeampaa kylään jääneillä miehillä on löytää vaimoa Varangin vuonolta. Kotimaiset vaimoehdokkaat suuntaavat kohti Osloa ja muita Etelä-Norjan keskuksia. Nuoret naiset tulevat Thaimaasta rikastuttamaan Pykeijan suomalaiskylää. Nuoria miehiä on vain kovin vähän ja osalla muuttohalu vuonon toiselle puolelle Vesisaareen, korkeamman elintason perään, on suurta ja ymmärrettävää.

Kotimatkalla tuli mieleen Saimaan norppa ja Nestori Miikkulainen. He olivat Junnun sanoituksen mukaan lajinsa viimeisiä. Kymmenen vuoden kuluttua suomalaisjäljet Varangin vuonon ympärillä on nähtävissä hautakivissä, museoissa ja Vesisaaren upeassa suomalaissiirtolaisten kunniaksi pystytetyssä patsaassa.

Sellaista elämä on.

 

 

Arvo Myllymäki

 

 

  

Kuljeskelevien kertojien kavalkadi

 

Kun kertojalla tarina kuljeskelee hän on runoilija. Hän pätkii sitä muita kertojia lyhyemmäksi. Ja taas kuljeskelee samassakin pätkässään edes ja takas.

Ikinä ei tehdä parasta runoa koska sen herkimmät kaikki osat ovat herkimpien ihmisten tai muiden aistivampien elävien hallussa ja heitä ei kukaan ole voinut tukea minkään menneen ajanlaskumme aikana eikä tulevankaan aikana, eikä taida voida eli osatakaan koskaan tulla tukemaan. Tue runoa, tue ymmärrystä!

Runous parantaa maailmaa. Laulukin saa tuntemaan mutta runous ajattelemaankin. Moni pelkää kohdata runoja. Älä sinä pelkää.

Tervetuloa kuuntelemaan ja näkemään kun kahdeksan omien tekstiensä esittäjää on läsnä.

Lyyriset räkkäolympialaiset! Piharuno. -tapahtuma on sunnuntaina 5.7.2020 Kittilässä.

Runoilijat esiintyvät klo 12-13.

Piharuno palkitaan klo 14. Lyyriset räkkäolympialaiset jatkuvat eri teemalla vuosittain.

 


Lyyriset räkkäolympialaiset! Piharuno - omien tekstien esittämistapahtuma.
Ohjelmassa esiintyvät lukien, lausuen tai laulaen:

Paula Alajärvi, Sodankylä
Kirsi Karhu, Rovaniemi
Irja Korhonen, Oulu
Pyrita, Sodankylä
Tarja Okkonen, Nurmijärvi
Pilvi Valtonen, Lappeenranta
Roosa Ylipahkala, Kittilä
Päivi Ylivaara-Mikkola, Sodankylä

Tilaisuudessa palkitaan Lyyriset räkkäolympialaiset! Piharuno.

Tiedustelu:
Tapani Tavi, puh. 040 846 3036, sähköposti Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

 

 

  

Runous elää vahvasti

 

”Tuo minulle auringonkukka!”, ”Huhtikuu on julmin kuukausi…”

Runoilijat Eugenio Montale & T.S. Eliot puhuvat ajankohtaisin sanoin keväästä ja kesästä. Samoin Eino Leinon sanat ”tuoksut vanamon ja varjot veen” muistuvat aina keskikesällä mieleen. Runoilija Saima Harmaja kirjoitti toukokuun sateesta, varjojen lennosta, väikkyvästä nurmesta, helläksi helenevästä keväästä.

”En enää muista, miksi nyyhkytin”, toteaa hän runossaan.

Taiteilija Reidar Särestöniemen runot tuhoutuivat tulipalossa eräänä uudenvuodenyönä. Silti hänen rehevä runoutensa elää hiiltyneissä paperinpaloissa, kirjeissä ja raikkaissa maalausten nimissä. Runon sitnu, tuore heinä versoo sinnikkäästi sieltä täältä; kasvua ei voi mikään estää.

Reidar opiskeli ja matkusti paljon, mutta hän myös viipyi pitkiä aikoja kotiseudullaan ja tutki sen luonnon yksityiskohtia äärimmäisen tarkasti. Kiemuraisista hyönteisen puremajäljistäkin galleriansa hopeanharmaissa hirsissä hän totesi:

”Se on niinko ihmisen elämä, vailla mittään järkeä, mutta silti niin kaunis.”

Monilahjakas taiteilija Nils-Aslak Valkeapää kirjoitti koskettavia runoja Lapin kevään öistä niin valoisista. Kevät, kesä ja juhannus ovat aina olleet vahvasti elettävän elämän, syvien tunteiden ja toiveiden aikaa. Joet ja järvet väikkyvät aamuauringossa ja myös syvän tummissa varjoissa. Jokainen hetki pysäyttää.

Lappilainen kirjoittaja elää pohjoisten luonnonaarteiden keskellä: kesällä lempeä tuuli puhaltaa vaaroilta ja tunturista, tuulella on paljon asiaa. Ounasjoki elää, se virtaa vapaana Särestönkin ohi. Havupuiden kaarnassa tuoksuu lämpö. Vaami vasoo jäkäläisen kiven viereen luottaen siihen, että kesäkin pitää vasasta huolta. Kiiruna tunturissa pyöräyttää munansa kuoppaan, jossa on pehmusteena muutama pehmeä höyhen.

Runo elää vahvasti keväästä ja kesästä raskaan talven jälkeen. Uusia tapahtumia on luotu, lavarunous elää. Lappia-talon teatteriväki otti ohjelmistoonsa Toiverunoklubin. Oulun teatterin virkeät runovideot herättävät henkiin kirjahyllyyn ehkä jumittuneiden runokirjojen puhujat. Runokirjat äänikirjoinakin tarjoavat kuulijalle tuoreen matkan. Edesmenneidenkin runoilijoiden sanat tarkoittavat tänä kesänä jotakin aivan uutta.

Pian lumen seasta tunturikasvit ylpeinä kohottavat kukintonsa: purppuraista, sinistä, valkoista, vihreää. Kulkija avaa uupuneet silmänsä merkillisen talven jälkeen. On aika kokea kesän hyvyys, innostavuus ja toivo. Syvän lumen jälkeen arnikki kuin auringonkukka nostaa kukintonsa valoon!

 

 

Sinikka Labba, Enontekiö

Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen varajäsen 


  

Minä ja Korona

 

Maaliskuussa, perjantaina 13. päivänä kaukainen Koronavirus Kiinasta lähestyy meitä. Siihen asti työpaikallani on harmiteltu ensin kiinalaisten, sitten italialaisten varausten peruutuksia. Tilanne pahenee päivittäin, viikon päästä puhutaan jo lomautuksista. Talvilomani alkaa yllättäen aiemmin.

Aurinko paistaa kirkkaalle hangelle. Teemme ystävän kanssa pitkiä kävelylenkkejä jutellen kirjoittamisesta, muistamme kahden metrin turvavälin, väistelemme pyörätien liukkaita kohtia. Käyn kirjastossa viimeisenä päivänä ennen sen sulkeutumista ja lainaan Eiffel-tornin korkuisen kasan kirjoja. Kirjastonhoitaja asettaa eräpäivän toukokuulle. ”Nähdään taas.”

Viimeistelen eroottisen romaanini Unelmalistan käsikirjoitusta. Siihen pujahtaa paljon aurinkoa. Ysiluokkalainen aloittaa etäkoulun, luurit päässä. ”Meillä on koulua vain kolme tuntia päivässä.”

Sosiaalinen media turpoaa opettajien huumoriviestejä kalsareissa sipsutteleville koululaisten isille, kotikaranteenissa oleva perheenäiti laulaa videolla ”Staying Alive”, vessapaperimeemeistä tulee ilmiö, ikkunoille ilmestyy nalleja. Käyn ostamassa kahden viikon ruokatarpeet pakasteita, säilykkeitä ja kuivamuonaa. Sitten suuri suru: Sodankylän kirjoittajakurssi Luostolla perutaan. Osallistun Kirjoita Paremmin-verkkokurssille.

Viikonlopuksi lähdemme mökille. Kävelen koiran kanssa aurinkoisella järven jäällä, sosiaaliseen mediaan päivitän ”Täällä on tilaa”, saunotaan rantasaunassa, juodaan kuohuviiniä, perjantaina muistetaan avata radio klo 18 ja kuunnella täysillä Parvekedarudet ja heti perään Hard Rock Halleluja. Kyynel painuu liikutuksesta poskelle, olemme osa suomalaisia Koronakarnevaaleja. Sunnuntaina lähetän Unelmalistan kilpailuun.

Seuraavana yönä se iskee? hyppää rautakourana suoraan kurkun ympärille, painaa keuhkoja, värisyttää koko sisuskuntaa, kiehuttaa veren joka suonessa, nostaa lämmön. Ei jaksa puhua yhtä lausetta väsähtämättä, vessaan pystyy raahustamaan vaivoin.

Terveyskeskuksen hengitystieinfektio-osasto ei halua ottaa näytettä. ”Sinullahan ei ole nuhaa eikä korkeaa kuumetta? Et ole riskiryhmää? Onko tietoa mahdollisesta tartuntaketjusta? Oletko ollut ulkomailla? Ei siis hätää, luultavasti pelkkä flunssa.”

Takaisin kotiin, jossa päätän kuitenkin eristää itseni ainakin viikoksi, makuuhuoneestamme tulee eristyshuone. Mies tekee ruokaa, palvelee sen sairastuvan ovelle ja nukkuu olohuoneen sohvalla. Koira käy ihmettelemässä järjestelyä.

Onneksi tautini, mikä se koskaan onkaan, on lievä ja jaksan kirjoitella sängyssä. Klikkaan auki työpöydän kansiosta vuoden jäähtymässä olleen keskeneräisen dekkarikässärin Jätkänkynttilän ja alan naputella. Muutaman päivän päästä leveässä parisängyssä on minun lisäkseni läppäri, kolme lukeilla olevaa kirjaa, kaksi kännykkää, muistikirja ja kynä sekä kaukosäädin. Osaan ulkoa kaikki päivän tv-ohjelmat. Onneksi ”Koko Britannia leipoo”- sarja on vielä kesken.

Yritän olla katselematta liikaa uutisia, etenkään kuolleista. Janoan kertomuksia parantuneista sekä lievistä koronatapauksista. Tiedän, että Korona voi aaltoilla ja iskeä sängyn alta vielä voimallisemmin. Jos se nyt sitä on. On kuitenkin vielä raskasta hengittää.

Kirjoitan toukokuun pääkirjoituksen.

Lempeitä, kannustavia ja vertaistuellisia terveisiä ja henkinen halaus kaikille kirjoittajille ja kirjoittamattomillekin. Niille, jotka sairastavat koronan, epäilevät sairastavansa, joiden läheiset sairastavat tai joille tämä on vain tylsä karnevaali. Me selviämme tästä ja ollaan osa historiaa!

 

 

Kirsi Karhu
Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen varajäsen ja jäsenrekisterivastaava


  

Kirjoita, anna tarinasi näkyä!

 


Lapin Kirjallisuusseuran strategiaryhmä teki viime vuonna tulevaisuustyötä ja teroitti paitsi kyniään myös olemassaolon tarkoitustaan. Pääkirjoituksen otsikko Kirjoita, anna tarinasi näkyä! on seuran missio. Se tarkoittaa elämäntehtävää, olemassaolon ydintä ja syvintä merkitystä. Mutta miten se näkyy käytännössä?

Tarina voi näkyä monella tasolla ja monella tapaa, ehkä vain omaksi iloksi kirjoittajalle itselleen. Laajemman yleisön se voi tavoittaa runona tai tarinana jäsenlehden sivuilla, open mic -esityksenä lavalla tai jopa kosketeltavana kirjana, äänikirjana, e-kirjana, näyttämösovituksena tai vaikka elokuvana.

Lapin Kirjallisuusseura rohkaisee jäseniään lukemaan, kirjoittamaan ja julkaisemaan. Seura tarjoaa yhdenvertaisuusperiaatteella arviointipalvelua, kirjoittajakoulutuksia ja kirjallisuustapahtumia.

- strategia: toiminta-ajatus


Seura järjestää jäsenilleen kirjoittajakoulutuksia ja tekee uusia kokeiluja


Kurssitoimintaa on pilotoitu viimeiden vuoden aikana. Uudet kokeilut ovat yksi seuran tärkeimmistä avaintoiminnoista. Kurssit ovatkin vetäneet mukavasti väkeä ja palaute on ollut todella hyvää!

Jos sinulla on ajatuksia tai aloitteita seuran kurssitoimintaan liittyen, vinkkaathan asiasta minulle tai jollekin muulle hallituksen jäsenelle. Mielellämme otamme vastaan uusia kurssi-ideoita ja ehdota toki itseäsi sen toteuttajaksi, jos sanataideohjaus on sinun juttusi!

Ensimmäinen seuran järjestämä pitkä kurssi Kirjoitetaan oma kirja - käsikirjoituskurssi käynnistettiin kokeilumielessä Rovaniemellä seitsemän osallistujan voimin. Kurssi on viimeistä tapaamista vailla, joka pidetäänkin etäyhteyksin vallitsevan tilanteen vuoksi.

Osallistujat antoivat rohkaisevaa palautetta (yleisarvosana kurssille asteikolla 1-5 huikeat 4,8 eli erinomainen).

 

Tässä otteita pilottiryhmän palautteista:

”On ollut ilo osallistua kurssille. Kurssi on antanut itseluottamusta kirjoittamiseen. Toisten tekstien läpikäynti on opettanut paljon. ”

”Selkeät teemat eri kerroille, asiantunteva opetus ja keskusteluille tilaa.”

”Kurssin aikana on syntynyt uutta tekstiä. Pienryhmässä uskaltaa hyvin kertoa mielipiteensä ja paljastaa tuoreen tekstinsä.”

”Teoriaa sopivasti, tehtävät selkeät, auttoivat omassa työssä.”

”Erinomaisen selkeä kurssi sisällöltään ja vetäjän tapa ohjata kurssia on ollut päämäärätietoinen. Kun kerran ollaan kurssilla, jossa tarkoitus on kirjoittaa kirja, niin kirjoitetaan kirja!”

 

Syksyllä on tulossa uudet Kirjoitetaan oma kirja -käsikirjoituskurssit sekä Rovaniemelle että Kemijärvelle. Ilmoittautuminen alkaa kunhan saamme tapaamisaikataulut varmistettua syksyn osalta tämän poikkeustilanteen hellittäessä. Seuraa ilmoittelua ja tule mukaan!

Toukokuun Tee oma kirja – näin julkaiset, myyt ja markkinoit oman kirjan -kurssi pidetään etäyhteyksin. Et tarvitse siihen mitään nörttitaitoja, pelkkä tietokone ja internet-yhteys riittää, joten ilmoittaudu rohkeasti mukaan seuran sivuilla LINKKI. Laskimme etätoteutuksen vuoksi hieman myös hintaa, joten nyt jos koskaan kannattaa osallistua!


Luoston kirjoittajakurssi jouduttiin perumaan Korona-viruksen aiheuttaman poikkeustilanteen vuoksi. Onneksi luovan kirjoittamisen verkkokurssit ovat oivallinen vaihtoehto pitää kirjoitustaitoa yllä ja kehittää sitä omaan tahtiiin tai ohjaajan ohjauksessa.

Seuraa myös Revontuli-opiston viestintää ja kurssitarjontaa, myös siellä kehitetään paraikaa vaihtoehtoja peruuntuneen kurssin sijaan tehtäviksi verkkokursseiksi. Kaikkien ohjaajien osalta kursseja ei ehkä ole tulossa, mutta todennäköisesti muutamilta kyllä!

Monilla muillakin lappilaisilla toimijoilla lienee verkossa vedettäviä kursseja. Tähän osaan listata ainakin omani, eli kurkkaa Kirjoita Paremmin -etäkurssitarjonnasta maksuton jatkuva e-kurssi sekä etänä tehtävät kurssit ja koulutukset www.kirjoitaparemmin.fi .

Seuran jäsenenä voit hyötyä myös tuntuvista alennuksista kevään tuleviin Kirjoita Paremmin™-verkkokursseihin liittyen: seuraa siis seuran uutiskirjeitä kevään mittaan!

 


Lapin kirjallisuusseura haluaa olla kokeileva, avoin ja vetovoimainen yhteisö, joka tarjoaa monipuolista toimintaa kirjallisuuden eri lajit ja muodot huomioiden.                               

                                   - strategia: visio


Seuran tulevaisuustyössä yhdeksi tärkeäksi pitkän tähtäimen kantavaksi päämääräksi kirjattiin Tiivis Lapin kirjoittajaväen yhteistyö.

Tehdään siis yhdessä asioita ja aloitteita kirjoittajaväen yhteistyön tiivistämiseksi näinä arvaamattomina ja pyörteisinä aikoina!

Yhdessä tästäkin selvitään – pidä kynä terävänä, avaa näppäimistösi ja anna tarinasi näkyä,


terveisin,


Anne Lukkarila
Lapin Kirjallisuusseuran hallituksen jäsen / kirjoittajakoulutukset ja strategiatyö

Anne Lukkarila. Kuva: Jamitaphotography
Anne Lukkarila. Kuva: Jamitaphotography

  

Katri Alatalo. Kuva: Marek Sabogal
Katri Alatalo. Kuva: Marek Sabogal

 

Kesäkuun kirjoittajakurssien spekulatiivisen fiktion ryhmää tulee ohjaamaan keskisuomalainen fantasiakirjailija ja kirjoittamisen opettaja Katri Alatalo, pohjakoulutukseltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja (FM). Tällä hetkellä Alatalo kirjoittaa päätoimisesti ja opettaa sivutoimisesti. Jyväskylän avoimessa yliopistossa hän ohjaa opiskelijoiden proosa-tekstikokonaisuuksia ja Jyväskylän yliopiston puolella opettaa kirjoitusviestintää, mm. vetää graduretriittejä, joissa lähdetään viikoksi maalle saattamaan graduja valmiiksi.

”Opettaminen on äärimmäisen mielenkiintoista, ja nautin siitä, kun saan keskustella kirjoittamisesta - opin aina jotain itsekin”, Alatalo kertoo. ”Opiskelijoiden tekstejä lukiessa ja palautteita laatiessa on tullut tosi arvokasta kokemusta siitä, miten tekstit toimivat, ja saa haastaa itseään miettimään aina uuden tekstin äärellä, mihin suuntaan sitä voisi viedä ja millaisia ehdotuksia voisin kirjoittajalle antaa. Gradua ja kandidaatintutkielmaa kirjoittavien, eri alojen yliopisto-opiskelijoiden opettaminen taas on antanut minulle paljon näkökulmaa siihen, miten päästä yli kirjoittamisen esteistä, saada rutiinia ja päästä alkuun silloinkin kun kirjoittaminen tökkii.”

Meiltä järjestäjiltä on jo kyselty, mitä se sellainen spekulatiivinen fiktio oikein on ja kenelle kesäkuun ryhmä sopisi. Alatalo vastaa kysymyksiin mielellään.

”Spekulatiivinen fiktio (spefi) on kattokäsite, jonka alle mahtuu paljon erityyppisiä tekstejä. Yhteistä niille on, että teksti käyttää muita kuin pelkästään realismin keinoja. Tänne kannattaa tulla, jos kiinnostaa kirjoittaa selkeitä genretekstejä: fantasiaa, yliluonnollista kauhua, scifiä tai vaikkapa vaihtoehtohistoriaa. Toisaalta kurssi sopii todella hyvin myös kaikille, joita kiinnostaa kirjoittaa lähes realistisia tarinoita, joihin vain sekoittuu aavistus jotain kummaa; tällaisia tekstejä voisi kuvailla maagiseksi realismiksi tai reaalifantasiaksi. Esimerkiksi meidän maailmaan ja nyky-Suomeen sijoittuva tarina, jossa todellisuus nyrjähtää hiukan epärealistiseksi, on sekin spekulatiivista fiktiota.”

Alatalo lupaa, että ryhmä sopii kaikille spefin kirjoittamisesta kiinnostuneille, yhtä hyvin nuorille kuin aikuisille.

”Voit tulla hakemaan virikkeitä ja apua jo työn alla olevaan romaaniin tai novellikokoelmaan. Tai ehkä sinulla on vasta idea, joka odottaa alkuun pääsyä, pientä tönäisyä eteenpäin ja aikaa kirjoittamiselle. Kurssiviikolle suunnittelen kirjoitusharjoituksia, jotka antaisivat jotain siis sekä aloittelijalle että pidempään kirjoittaneelle.

Käymme läpi erilaisia spekulatiivisen fiktion genrejä, tekstin eri elementtejä (esim. henkilöt, maailma, juoni) ja kirjoitusprosessin vaiheita. Toivoisin, että oman kirjoitustyön vaiheesta riippumatta jokainen saisi joitakin uusia ideoita omaan tekstiin, laajentaisi työkalupakkiaan erilaisten tekstien kirjoittamisessa ja prosessin eri vaiheissa. Toivon itsekin saavani viikosta kiinnostavia keskusteluja, ideoita ja oivalluksia!”

Alatalo kertoo, että häntä kiinnostaa fantasiassa seikkailu ja mielikuvituksen vapaus, spekulatiivisessa fiktiossa taas se, että mahdollisuuksia tuntuu olevan hippusen enemmän kuin "puhtaassa" realismissa. Kaikki on mahdollista, eikä kyllästymään pääse niin helposti.
”Olen aina kirjoittanut fantasiaa, mutta voisin kyllä ehdottomasti kirjoittaa realismiakin, jos tulisi jokin loistava idea, jossa ei olisi mitään yliluonnollista. Oma taipumus on vain tähän asti ollut sinne magian suuntaan, esimerkiksi viimeisin romaani kertoi kuolemattomuudesta.”

Alatalo kertoo kotisivullaan saaneensa paljon apua eri kirjoittajayhteisöistä. Aloittelevaa fantasiakirjoittajalle hän suosittelee Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien yhdistystä (Stk).

”Olen toiminut Stk:n, Keski-Suomen Kirjailijoiden ja Suomen Maakuntakirjailijoiden hallituksessa, mutta juuri nyt pidän taukoa näistä vastuista. Varsinkin yliopistokaupungeissa on myös paikallisia scifi- ja fantasiayhdistyksiä, näistä kannattaa ottaa selvää. Piirin voi myös muodostaa itse, vaikka aloittamalla ihan pienestä. Kun itse aloitin kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa kymmenisen vuotta sitten, kuulin ehkä tärkeimmän neuvon mitä olen kirjoittajana saanut: "Hanki ympärillesi muita kirjoittavia ihmisiä." Se todella auttaa!”

Alatalon sydäntä lähellä ovat erityisesti fantasiakirjailijat Ursula K. Le Guin, Robin Hobb ja George R. R. Martin. Suomikumman kentältä taas suuren vaikutuksen on tehnyt muun muassa Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Lappi on tullut Alatalolle tutuksi monista Torniossa vietetyistä lapsuuden jouluista, ja aikuisiällä virinnyt lumilautailuharrastus saa haaveilemaan Lapin reissuista. Luosto ei kuitenkaan ole hänelle ennestään tuttu ja hän odottaakin innolla uusia kokemuksia.

”Tämä on itsellenikin irtiotto arjesta ja ehkä saa omankin näppäimistön sauhuamaan myöhäisinä iltoina Luostolla!”


Katri Alatalon kotisivu LINKKI


Alatalon teokset:

Karnin labyrintti. Mustien ruusujen maa 1.  Vaskikirjat, 2012.
Laulu kadonneesta saaresta. Mustien ruusujen maa 2.  Vaskikirjat, 2013.
Kevääntuoja. Mustien ruusujen maa 3.  Vaskikirjat, 2014.
Älä riko pintaa.  Vaskikirjat, 2016.
Käärmeiden kaupunki. Gummerus, 2017.
Ikuisesti, Siskoni. Gummerus, 2019.



Katri Alataloa haastatteli Arja Vasama

  

 

Suomen Kalakirjasto

 

  

Olen inarilainen tietokirjailija, joka työskentelee Luonnonvarakeskuksella kalatutkimuksen parissa Inarissa. Kalat ovat kuljettaneet minua koko aikuisiän. Myös kalakirjat ovat kuuluneet elämääni lähes yhtä kauan.

Keräsin lapsena postimerkkejä ja jääkiekon keräilykuvia, joten jonkinlainen keräilyvietti minussa on aina asunut. Kirjat muuttuivat keräilykohteeksi huomaamatta, eikä keräily alussa ollut kovin systemaattista.

Täällä Lapissa välimatkat ovat pitkiä ja divarit harvassa. Keräilyn alkuaikoina antikvariaattien postimyyntiluettelot olivat tärkeimpiä vanhojen kirjojen hankintalähteitä, kunnes internet mullisti kirjakeräilyni. Suuri määrä antikvariaatteja oli aivan käden ulottuvilla, joten kokoelmani alkoi karttua ennen kokemattomalla vauhdilla. Pian huomasin olevani keräilyssä tiellä, jolta ei ole paluuta.

 Keräily on saanut viime vuosina kirjojen pelastamisen roolia enemmän ja enemmän. Monet valtion virastot ja yliopistot ovat hävittäneet kirjastojaan ja ilman yksityisiä toimijoita suuri määrä vanhaa kirjallisuutta häviää kokonaan. Tämä on ollut yksi suurimpia motiiveja Suomen Kalakirjaston perustamiseen. Kirjojen ja julkaisujen määrä on kasvanut niin suureksi, että ne eivät mahdu enää mihinkään normaaliin asuinrakennukseen. Niitä ei voi myöskään jättää lapsien riesaksi, joten oli kaksi vaihtoehtoa: hävittää kirjat tai tehdä niille oma talo. Hävittäminen tuntui sen verran vastenmieliseltä, että päätin perustaa Suomen Kalakirjasto ry:n ja rakentaa kirjoille oman talon. Hullu haave, joka on nyt toteutunut. Oma kirjastorakennus Muonion Jerisjärven rannalle valmistui vuonna 2018. Suunnittele suuria, ajattele avarasti.

 Kalakirjasto sai vuoden 2018 lopussa Koneen säätiön apurahan. Tämä mahdollisti kirjastonhoitajan palkkaamisen. Erkki Lounasvuori aloitti työnsä maaliskuussa 2019. Aineiston järjestäminen ja tietokantaan vienti on aikaa vievää työtä. Tietokannassa on n. 26 600 nimekettä ja sitä täydennetään säännöllisesti. Aineistoa on kertynyt niin paljon, että kaiken saaminen tietokantaan on vuosien työ. Mukana on paljon hankalasti luokiteltavaa materiaalia, esimerkiksi kirjeenvaihtoa aina 1800-luvun lopulta alkaen. Nämä on tarkoitus digitoida ja arkistoida asianmukaisesti.

 Kalakirjasto on osoittanut, että pienellä yksityisellä erikoiskirjastolla on valtakunnallista merkitystä. Tästä on osoituksena eduskunnan budjettivaroista myöntämä avustus. Tämä raha kattaa suurimman osan vuoden 2020 toiminnasta.

 Kalakirjasto on auki arkisin klo 9-16. Kotisivuilta www.suomenkalakirjasto.fi löytyy paljon mielenkiintoista luettavaa kaloista, mutta myös kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

 

 

Ari Savikko

Hallituksen jäsen