Onni, Toivo ja Taisto

Musta Seat Altea on parkkeerattu harmaan hirsimökin pihalle. Mökki on rakennettu rinteeseen ja kapea polku kiemurtelee mäntyjen lomitse rantaan. Kallellaan olevan laiturin vieressä on vanha puuvene, jossa on katiska ja kolme onkea. Punainen äyskäri pilkistää keskipenkin alta ja airot makaavat veneen pohjalla. Laiturilla näkyy märkiä kenkien jälkiä, joista taitava rikostutkija osaisi lukea jotain, josta olisi apua tutkimuksissa, mutta nyt siihen ei ole tarvetta.


Kolmet kumisaappaat ovat rivissä mökin ylimmällä rappusella ja kolmet märät housut roikkuvat oven pielessä olevassa naulakossa. Sisällä, tuvan pöydän ympärillä istuu kolme vanhuuden nuoruudessa olevaa kaverusta. Onni, entinen toimittaja, Toivo, entinen rikostutkija ja Taisto, entinen mekaanikko. 


He ovat tunteneet toisensa alakouluikäisestä asti ja tietävät, miten kunkin elämä on kulkenut. Yhteisiä syysreissujaan he ovat tehneet siitä lähtien, kun Taisto hankki tämän mökin. Kun he olivat lapsia, Onni ja Taisto vierailivat kerran kesässä Toivon isovanhempien mökillä, joka oli joen rannassa. Siellä he oppivat uimaan, soutamaan, onkimaan, pelaamaan lautapelejä ja erilaisia korttipelejä. Näitä kaikkia he tekevät näillä syysretkilläänkin. Toki he vähän ryypiskelevät ja mietiskelevätkin.


Nyt pöydällä on kolme korkeaa juomalasia, lasinen kannu, jossa on lähdevettä, avattu kossupullo ja pullo, jossa on puolukka mehua. Sen laittoi Toivon reppuun hänen vaimonsa Anna. Sellaista reissua ei ole tehty, ettei puolukkamehua olisi ollut, ja aina se on tullut juotua. 


”Kyllä son niin, että onni on tässä ja nyt”, Taisto totesi ja kaatoi laseihin kolme senttiä kossua, sentin mehua ja lorautti päälle lähdevettä.

”Niin…..voi kai sen niin sanua……vaikka kyllä vähä enemmän oisit voinu tuota kossua laittaa”, Toivo tuumasi. 

”Ei sitä kuule ennää täsä iäsä palijoa tartte ku aamula tukan juurta jomottaa. Sommein son tälleen nätisti ottaa. Ja mitä siihen onneen tullee, niin mun kohala vain tuo nimi taitaa olla se pysyvä onni.”

”Älä ny, mikäs sun mieltäs painaa, eikai vaan Martta oo käärmeissään jostain sun tekosestas”, Taisto kysyi, otti huikat ja maiskautti suutaan.

”Ei Martta vaan mie ite”, Onni ärjäisi ja otti pitkän ryypyn.

”Rauhotuhan nytte. Mitä semmosta sie oot teheny, että ittees oot suivaantunu”, Taisto kysyi, hieroi kolmen päivän vanhaa parransänkeään ja jatkoi, ”mie en kyllä oo ite ittiäni tuohon tillaan saanu, vaan eihä sitä tiiä koska ommiin toilailuihinsa suivaantuu."


Onni otti kunnon kulauksen lasistaan, pyyhki suupielensä ja katsoi vanhoja ystäviään surullisen oloisena. ”Son kattokaas pojat silleen, ettei se ennää toimi, en saa siihen eloa. Martasta näkkee, että se vielä haluais. Son ollu aina niin hyvillään ku meilon se puoli pelannu. Nytte se sitte loppuu ja son minusa syy. Mie pelekään, että Martta lähtee hakkeen onnensa muualta.”


Taisto tönäisi Onnia kylkeen ja totesi: ”Eikä lähe, son tottunu sinnuun ja ethä sie nytte oo mittää teheny, ja mitä se vanaha ihiminen uuvela”, Taisto vilkaisi Onnia olkansa yli, ”eihä se Martta oo sen vanahempi ku mekkään ja mehä ei olla vanahoja. Ei se mihinkään lähe. Otetaas huikat sulle ja Martale.”


Kaverukset kilauttivat lasejaan ja ottivat ryypyt. Toivon ilme oli totinen ja mietteliäs. Toiset katsoivat kaveriaan aivan kuin odottaisivat tämän tunnustavan jotain ja hetken kuluttua se tunnustus tuli.


”Son kyllä kova paikka…tuomonen….mutta on siihen nykyään keinot olemasa. Meet Summalan puhheile, kyllä se resehtit kirijottaa….jos rehellinen oon…niin mie kävin viime viikola.”

”Katoppa vaan, meikäläinenkö son ainoo, jolla vielä pelittää, sitähän pittää sitte olla senki takia onnellinen”, Taisto naurahti.

”Mitä tuosa intoilet, lynttään se mennee sullaki josaki vaiheesa”, Toivo tuhahti.

”Toki mie tuon tiiän, kuha vähä ylypeilin. Otetaas taas ja mietitään, mitä muuta se onni on, ku sitä, että jököttää.”


Miehet istuivat tovin hiljaa, ottivat lasit tyhjiksi ja miettivät. Taisto täytti lasit, kolme senttiä kossua, sentin mehua, päälle lähdevettä, ja totesi: ”Kyllä se onni on tyytyväinen perhe ja mahtavat kaverit. Eiköhän oteta, meile, vanahoile pieruile.”


”Otetaan vaan”, Toivo sanoi, otti reilun hörpyn lasistaan ja jatkoi, ”on ne kunnon päikkärikki onnen veroset….yöunista puhumattakkaan.”

”Niin son, mutta mitäs sitte ku ei saa nukutuksikkaan. Martta jo sano yks päivä, että muuttaa toiseen kamariin, ku meikäläinen pyörii niin kamalasti siinä vieresä”, Onni tuskaili ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.


Toivo katsoi Onnia silmiin, hieroi tämän olkapäätä ja totesi: ”Kyllä sun Onni tarttee tilata se aika heti ku mennään takasin…..ei siinoo mittää häpiämistä….puhut tohtorile niinku meile nyt puhhuit.”


”Jos mie sitte. Mutta nyt tarttee käyä tuola nurkan takana”, Onni tuumasi ja könköili hieman horjuen ulos.

”Mee ny vähä kauemmas, ettet siihen Inkerin kukkapenkkiin lorruuta. Se on niin tarkka niistä ruusuistaan”, Taisto huusi Onnin perään.

”Mieki taijan käyä kusela”, Toivo tuumasi, otti kulauksen lasistaan ja nousi.

”Mun ei tartte, mullon seurustelurakko”, Taisto naurahti.

”Se sulla totisesti on”, Toivo totesi, meni ulos, käveli ison männyn juurelle, katseli järvelle, kuunteli vastarannalta kuuluvaa kurkien törähtelyä, suoristi selkänsä, antoi tulla ja tupisi: ”Onnea se on tämäkin….kotona tää ei onnistukkaan.”


Toivon tullessa takaisin, laittoi Taisto tulta hellaan.


”Aattelin keittää kahavit, kelepaako?”

”Kyllä kelepaa. Kai se Onniki juo.”

”Näkykö sitä sielä?”

”Ei näkyny, oisko menny hyysikkään.”


Taisto sai pannun tulelle juuri, kun Onni tuli takaisin hymy kasvoillaan. Toiset katsoivat ihmeissään tulijaa ja Taisto totesi: ”Tais olla suuriki helepotus, ku noin virnuilet.”


”Piti käyä istunnola ja siinä mulle valakeni, että mitä se onni on. Son kuulkaa sitä ku kusi lentää ja paska huilaa. Sois tukala olla, jos ne ei toimis.” Onni istahti, otti hörpyt ja jatkoi: ”Siinä istuisa tuli mieleen, että mennääs aamula laiturin nokale ja otetaan kisa, kellä se pittiimäle lentää. Ihan niinku joskus kakaroina.”

”Miten se kisa onki unohtunu….vieretysten….yhtä aikaa”, Toivo muisteli.

”Se tehhään. Otetaas tömpsyt kusikisale ja juuaan kahavit pääle”, Taisto naurahti.