Yhdeksänkymmentä yhdeksän

Ulkona on harmaata. Pisarat valuvat pitkin ruutua jättäen ohuita vesivanoja jälkeensä. Kaukana alhaalla liukuvat sateenvarjot pitkin jalkakäytäviä. Niiden välissä kiirehtii vaaleita ja tummia hattuja, hiuskuontaloita, puoliksi kaljuja päitä, lapsenlettejä ja kirjavia huiveja. Melkein kaikki ovat matkalla samaan suuntaan, ylös mäkeä. Jokaisen kulkijan edestä vilahtelee kengänkärkiä. Takana lipsuvat kantapäät. Mustaan sadekaapuun verhoutunut polkupyöräilijä pujottelee lätäköiden lomitse. Autojonot puskevat läpi loskaisen kadun. Vesikaaret roiskahtelevat niiden pyöristä kauas katukiveykselle. Jarruvalot leimahtelevat punaisina. Liikenteen kohina hukkuu sateen rummutukseen ikkunapenkin peltiä vasten. 


Tästä yksiöstä on kaksikymmentä yhdeksän kerrosta alas maanpinnalle. Kymmenen kerrosta jokaiselle eletylle elämänvaiheelle. Tässä on hyvä olla, nojata kyynärpäihinsä nenä vasten lasia ja miettiä mennyttä elämää. Näköala sinnekin päin alkaa hämärtyä. Edessä on vettä itkevä lasi ja sen takana surullinen syksy. 


Aivot piirtävät kuvaa menneistä ajoista. Ne haarukoivat mitä tuli saavutetuksi ja mitä elämältä jäi saamatta. Pikkupoikana onni oli sitä, kun kiipesi tuvan suurelle kiviuunille ja paneutui pitkälleen. Paksut laattakivet lämmittivät mukavasti vatsaa räsymaton läpi. Sieltä oli turvallista katsella elämänmenoa alhaalla lattialla, nähdä kuinka koiranpentu hääri emokissan ympärillä ja yritti haastaa sitä leikkimään ja kuinka kissa sähähti vihaisesti ja nappasi sitä puolitosissaan vasten kuonoa. Äiti veti leipälapiolla uunista höyryävän nisupellin ja samassa saven ja vanhojen vaatteiden haju peittyi alhaalta tulevaan pullantuoksuun. Äiti leipoi usein lauantaisin.


Ja sitten mieleen piirtyy Lapin avarat kairat.


Nattastunturin yläosa on kokonaan paljasta kalliota. Kaikkein korkeimmalle kukkulalle jääkausi on jättänyt kerrostalon kokoisen kivijärkäleen. Se seisoo tukevasti sijoillaan. Karvejäkälät ovat kirjoneet kiven pinnan ja piirtäneet sen kylkiin keltaisia hieroglyyfejä, joita vain tunturien henget taitavat lukea. Kiven harjan on jääkausi muotoillut tasaiseksi, luomakunnan tähystyspaikaksi. Kelpaa siinä istuskella. Koko eteläinen Lappi on jalkojen alla kuin tarjottimella. Kaukana siintää Saariselän sininen tunturivyö. Edessä lepäävät tummat kuusikot ja niiden takainen laaja rimpisuo. Vasemmalla taivasta kuvastelee Sompiojärven tummansininen peili. 


Korkealla on helppo hengittää. Sieltä on helppo katsella ja ajatella yleviä ajatuksia, omistaa kaikki mitä on nähtävissä, olla kotka kotkien joukossa. 


Mutta kun löytää taskustaan sormuksen, johon on kaiverrettu Hannan nimi ja tasan vuoden vanha päiväys, sumenee silmät ja tulee itku. Lyhyt oli onni. Se tuhoutui yhdessä autonpeltien rytinässä. 


Kului kuukausi, kaksi ja monta sen jälkeen, kunnes viimein sain itsestäni sen verran irti, että vedin naulan pois. Tapettiin jäi reikä. Vaalea suorakaide naulansijan ympärillä muistutti kipeästi mikä siitä oli viety. Vaikka kuva ei ole enää paikoillaan, voin silti nähdä silmissäni sen jokaisen yksityiskohdan. Sinut sellaisena kuin silloin olit. Kun taiteilija pyysi sinut istumaan valkoiseen pinnatuoliin, kun hän asetteli sinut unelmoivaan asentoon, siirsi vasemman nilkkasi hieman eteenpäin niin, että molemmat korkokengät tulivat näkyviin. Sitten hän pyysi kääntämään katseesi kohti avattua ikkunaa, nosti etusormesi kevyesti poskelle, korjasi hieman alas solahtanutta keltaista kiharaa ja maalasi sinulle sinistä, niin utuisen sinistä leninkiä. En kestänyt katsoa sitä kuvaa. Se toi liian kipeästi mieleen sen, mikä oli ollut elämässä kaikkein parasta.


Nyt kukaan ei voi minua nähdä, ei kuulla, ei edes muistaa. Kaksikymmentä yhdeksän kerrosta pitää siitä huolen. Toinen vaimo kuoli jo kymmenen vuotta sitten. Hänen sydämensä ei kestänyt kaikkea sitä pettymystä, jonka välirikko Henryn kanssa aiheutti. Ei sitä, että hän, ainoa poikamme, tuhosi koko yhtiön omaisuuden ja sylki vasten silmiä syytökset nuoruutensa uhraamisesta kenttäsirkkeleille, raamisahoille ja lankunpäiden laskemisille.


Nyt kaikki ystävätkin on haudattu. Martin, sotakaveri menehtyi pari vuotta sitten. Kukaan ei soita. Yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta on pitkä aika ihmisen elää. Onni, mikä sen on? Olla olemassa, elää ja tuntea, kerätä muistoja ja unohtaa ne sitten. Joutaisi jo pois tästä melankolian valtakunnasta.